Minun tarinani Sielun näkökulmasta OSA 1

Tähänastisen 48 vuotta kestäneen elämäni voisi hyvin karkeasti jakaa 10 vuoden jaksoihin.

Ensimmäiset 10 vuotta opettelin elämään tässä maailmassa yrittäen ymmärtää millainen täällä pitäisi olla tullakseen rakastetuksi, hyväksytyksi ja kuuluakseen joukkoon. Imin itseeni perheeni, sukuni ja ympäröivän maailman käsityksiä, tapoja, leimoja, uskomuksia, väittämiä ja mielipiteitä siitä millaisessa maailmassa elän, miten maailmassa eletään ja millainen minä olen. Muodostin käsitystäni saamistani katseista, kohtaamisista, rakkaudesta, hylkäämisistä, pettymyksistä, väärinymmärryksistä, yksinjäämisistä, sanoista ja asenteista. Minua muokkasi lähelläni vaikuttaneiden tapa olla ja elää, käsitellä ja kohdata asioita, hyväksyä tai olla hyväksymättä sekä nähdä tai olla näkemättä minussa olevia perusominaisuuksia.

Äärimmäisen herkkä vaistoisena minusta tuli jo elämäni ensi metreillä suorastaan ammattilainen aistimaan muiden toiveet ja tarpeet, ja mukauttamaan itseni niiden mukaiseksi, jotta varmistaisin itselleni kipeästi kaipaamani hyväksynnän ja rakkauden, joukkoon kuulumisen. Välttää itsessäni kaikkea sitä, joka sai läheisimmissäni aikaan reaktioita – tuhahduksia, tietynlaisia katseita, naurua, mykkäkoulua, pahaa mieltä, suuttumusta, ärtymystä, paheksuntaa tai pettymystä kun en halunnut tai osannut täyttää odotuksia, olla tarpeeksi tyytyväinen, helppo ja tarvitsematon, saman mielinen. Hintana oman itseni totaalinen kadottaminen muiden jatkeena olemiseen.

Oikeastaan oma minuuteni ei koskaan ehtinyt edes juurtua minuun – kasvaa ja kehittyä, sillä jo sikiöajasta lähtien koin suurta turvattomuutta äitini menettäessä aika ajoin yhteyden omaan voimaansa haasteidensa keskellä ja ”romahtaessaan”, joka tarkoitti totaalista yhteyden katkeamista myös minuun. En voinut koskaan luottaa siihen, että minulla on häviämätön yhteys, tuki ja turva täysin riippumatta siitä millainen olen. Hyvin läsnäoleva, syvä ja rakastava pitkäaikainenkin yhteys hävisi sekunnissa määrittelemättömäksi ajaksi, kun perheessä tapahtui jotakin, jota äiti ei pystynyt itsessään käsittelemään. Useinkaan se ei tarkoittanut kummempaa kuin erimielisenä olemista. Asiat eivät pysyneet asioina, vaan lähes kaikesta tuli äidille henkilökohtaista ja marttyyrius oli hänen keinonsa selviytyä. Niinpä opin jo vauvana muokkaamaan itseni sellaiseksi, etten ainakaan minä olisi romahdusten aiheuttaja ja tulisi sen takia hylätyksi.

Olin super taitava olemaan milloin mikäkin tapettikuvio, jonka tiesin sopivaksi kullekin, sopivaksi eri tilanteisiin, ja jopa ylpeä siitä. Osasin ennakoida ja ottaa huomioon lähes kaiken. Usein kuulinkin ihmettelyä ja ihailua siitä, miten voin olla niin mahdottoman suoraryhtinen kehollisesti, kuin balettitanssija… No… keho ilmentää asentoja myöten sisäistä tilaa, jossa olemme. Olin siis täydellisen kontrolloitu sisältä ja ulkoa yrittäen epätoivoisesti 24/7 varmistaa, etten ole mitään sellaista, jonka takia jään yksin, suljetuksi eristyksiin rakkaitteni yhteydestä puhumattomuuden tai paheksunnan kautta, jotka valtavassa herkkyydessäni koin murskaaviksi.

Noin kymmenestä kahteenkymmeneen vuotiaaksi aloin kapinoida kaikkea tapahtunutta vastaan tiedostamatta sen kummemmin mitä minussa tapahtuu. Sisälläni on aina palanut vahva oikeuden- ja totuudentunto sekä tahto, ja nyt kun riippuvuuteni lapsuuden perheeni jatkuvaan huolenpitoon iän puolesta alkoi pikkuhiljaa vähentyä, minussa kytenyt sisäinen kapina alkoi herätä eloon. Sisääni oli jo tässä vaiheessa kertynyt ihan valtava määrä turvattomuutta, tunnistamatonta vihaa, suoranaista raivoa, avuttomuutta ja häpeää itseni hylkäämisestä muiden miellyttämiseksi ja tuen puutteesta aitona itsenä olemiseen. Aloin repiä itseäni kaikin tavoin irti niistä rakenteista, joihin olin kadottanut itseni. Murrosikäisen keinoin… Pääasia oli vastustaa ja uskaltaa tehdä asiat omalla tavalla, uskaltaa rikkoa sovinnaisuuksia edes jonkinlaisessa mittakaavassa, vaikka se osin tarkoittikin ympäristön paheksuntaa, rangaistuksia ja lisää yksinäisyyttä. Edes jollain tavalla oli saatava olla Minä.

Tällainen vaihe ei ole tarpeen, ellei lasta ole tavalla tai toisella pakotettu olemaan jotain muuta kuin todellisuudessa on. Jos ei ole saanut riittävää tukea ja hyväksyntää olla ainutlaatuinen, erillinen ja erilainen oma itsensä. Toki toisen tyyppisen persoonan vastaava reaktio on lamaantua, masentua ja vajota voimattomuuteen. Sama matka on joka tapauksessa kuljettava reagointitavasta riippumatta päästäkseen takaisin omaksi itseksi ja oppiakseen ylipäänsä ymmärtämään mitä on olla Minä, kuka olen Minä.

Tunnistamaton viha, jolla ei ollut ollut mahdollisuutta tulla ulos oli kääntynyt sisäänpäin, itseäni kohtaan. Se ilmeni mm. tupakointina ja alkoholinkäyttönä, ylimielisyytenä ja vihana koko maailmaa kohtaan, räjähdys alttiutena. Olin kotona niin vähän kuin mahdollista ja kasvatin elinpiiriäni ulkomaailmaan. Samalla kokien syvää surua, sillä perheeni oli minulle kaikki kaikessa, enkä vielä tässä vaiheessa ymmärtänyt mistä oli kyse, mitä minulle oli tapahtunut. Jäsentymätön paha olo ja tarkoituksettomuus sisälläni olivat  niin pohjattomia, että usein pyörittelin mielessäni itsemurha ajatuksia vapautuakseni sisäisestä tuskastani.

Olin jo pienestä asti toivonut, että kasvaisin mahdollisimman nopeasti aikuiseksi, jotta pääsen lapsuuden riippuvuudesta toisiin, itsenäiseksi ihmiseksi. Lapsuus oli minulle kuin pakollinen välivaihe ennen tositoimiin pääsemistä. Koska Sieluni suunnitelma on jo lapsesta asti ollut minulle suht selkeä mm. ammatinvalinnan suhteen, aloin motivoitua paremmin tulevaisuuteen  ja vastuuseen hyvinvoinnistani 20 ikävuoden lähestyessä. Kun kaikki pakollinen kouluputkea myöten oli suoritettu, alkoi avautua valinnanmahdollisuuksia kohti sitä mitä halusin tehdä, mitä oli tarkoitus kokea.

Sielutietoisuus minulle

Olemme maailmankaikkeudessa matkaavia Sieluja elämässä tällä hetkellä ihmiselämää tässä meille näkyvässä maailmassa ja kehossamme. Tavoittaessamme Sielutietoisuutta koko näkökulma itseemme ja elämään syvenee ja laajenee. Tapahtumille, olosuhteille, haasteille ja koko olemassa olollemme tulee täysin erilainen merkitys ja tarkoitus. Mitä tietoisemmaksi tulemme, sitä enemmän meillä on mahdollisuus valita tyydymmekö katsomaan elämän eteen tuomia kysymyksiä pelkän ihmismielen näkövinkkelistä, joka on hyvin kapea ja rajoittunut, vain pieni osa totuutta, vai haluammeko laajentaa näkemystä Sielun näkökulmaan.

Minulle Sielutietoisuus on sen jatkuvaa tiedostamista ja muistamista tavallisen arjen keskellä, että kaikki kohtaamamme olosuhteet, haasteet, kokemukset, ihmiset ja tapahtumat ovat osa suurempaa kokonaisuutta ja suunnitelmaa, joissa olemme osallisina, kanssa luojina näkemässä ja oppimassa jotain itsestämme ja todellisesta kapasiteetistamme sekä päästämässä irti kaikesta siitä, joka erottaa meidät ykseyden ja rakkauden kokemisesta, Todellisesta Itsestämme.

Tarkoituksemme on löytää loppuen lopuksi egosta vapaa näkökulma kaikkeen itsessämme ja elämässämme sekä valita kerta toisensa jälkeen nähdä, ymmärtää, toimia ja asennoitua tästä Sielun viisaudesta käsin, vaikka mielemme tunteineen tekisi minkälaisia tulkintoja asioiden laidasta tai haluaisi pitää kiinni peloista, kontrollista ja oikeassa olemisesta hyväksynnän, anteeksi annon ja rakkauden sijaan. Ja tämä kaikki nimenomaan siinä tuiki tavallisessa arjessa, jota joka ikinen hetki elämme, joskus juhlallakin höystettynä.

Minulle tämän tiedostamiseen ei liity mitään uskontoa tai ismiä, jonka olisin omaksunut, vaan puhtaasti oma kokemus Sieluni matkalta tähän päivään, jota olen läpi elämien käynyt ja tietoisuuteeni tallentanut.

 

Matka hengitykseeni

c399f805-cd08-4fdd-97cc-21559c10f305

Minä löydän itseni jälleen
hengitykseni virrasta.
Kadotetun itseni,
joka hautautui jo aikojen alussa
lukemattomien väärinkäsitysten ja
väärinymmärrysten alle.

Katseet, jotka eivät nähneet.
Korvat, jotka eivät kuulleet.
Kehot , jotka käänsivät selkänsä.
Läsnäolon, hyväksynnän, ymmärryksen
ja aidon kohtaamisen vaje
– kaikki muokkasivat hengitystäni,
olemassaoloani aikojen saatossa.

Kadotin yhteyden itseeni,
siihen mikä oli minussa luonnollista ja aitoa.
Kadotin luonnollisen yhteyden hengitykseeni,
sillä tärkeintä oli varmistaa,
että olisin oikeanlainen, sopiva kaikille.
Ettei kellään olisi syytä suuttua,
lakata puhumasta, jättää yksin.
Ei enää hylättynä olemista,
pohjatonta avuttomuutta, häpeää,
vaan hienosti kontrolloitu hengitys,
joka päästää maailmaan vain sen
mikä on sopivaa.

Rakennettu, pakotettu turva – ainoa
johon voi täysin luottaa, tukeutua.

Aika kului ja turvasta muodostuikin vankila.
Vankila omana itsenä olemiselle,
aitoudelle, spontaanisuudelle,
tarvitsevuudelle, haavoittuvaisuudelle.

Oli alettava katkomaan kaltereita,
löytää tie jälleen vapauteen,
omaksi itseksi.
Aika rikkoa rajoitukset,
jotka olin ottanut omikseni.
Aika astua päähenkilöksi
oman elämäni näyttämölle –
näkymään, kuulumaan, uskaltamaan.
Tahtomaan itseni omanlaisekseni
tehden tilaa pyhälle hengitykselleni.
Sille ainutlaatuisuudelle,
joka Minä Olen.

©Sari Saario 2016

Kiveenkö kirjoitettu?

large[1]Mitä Sinun elämäsi kiveen on kirjoitettu?
Mitä sääntöjä, ehtoja, pakkoja,
käskyjä, kieltoja, velvollisuuksia?
Entä mahdollisuuksia, vaihtoehtoja,
oikeuksia, lupauksia, unelmia?

Mitä kivessäsi lukee ehdottomina totuuksina Sinusta?
Millainen ihminen olet, mihin kykenet,
mitä et voi koskaan mielestäsi saavuttaa?

Mitä kivessäsi lukee elämästä yleensä?
Onko se kamppailua vai helppoa, turvallista vai vaarallista,
tasapainoa vai kaaosta,
murhetta ja huolia vai iloa,
vaihtoehtoja vai loputonta pakkoa?

Entä kanssa ihmisistä – voiko heihin luottaa, tukeutua,
olla heidän kanssaan avoin, antaa ja vastaanottaa,
olla rakastettu ja rakastaa,
pettyä kerta toisensa jälkeen ja varoa?

Oletko koskaan todella vakavasti miettinyt
mistä ne tekstit ovat kiveesi ilmestyneet,
kuka ne on sinne hakannut
ehdottomiksi totuuksiksi,
joita päivästä toiseen itsellesi tiedostamatta kerrot?

Totuuksia, jotka saavat Sinut yhä uudelleen
ajattelemaan tietyllä tavalla
ja sen seurauksena tuntemaan niin kuin tunnet.
Kuin käsikirjoitus, josta muodostuu elämäsi –
päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta.

Mihinkään kiveen ei ole kirjoitettu,
ettetkö voisi muuttaa joka ikisen sanan,
jonka Sinä itse ja muut olette elämäsi kiveen
matkasi varrella kirjoittaneet.

Pysähdy kivesi äärelle,
tule tietoiseksi sen teksteistä
ja valitse käyttää mahdollisuuttasi muuttaa
”ehdottomia totuuksia” yksi kerrallaan
kyseenalaistamalla ne.

Kirjoita tilalle uudet tekstit
vastaamaan sitä todellisuutta, jonka haluat vastaanottaa.
Antaen näin itsellesi elämän,
jota todella haluat elää
ja näin lisätä omalta osaltasi maailmaan
rakkautta, vastuullisuutta ja iloa –
uusia mahdollisuuksia.

copyright Sari Saario 5.2016

Tarkoituksettomuus

8595c40c840c6cb04f2448a7079d5246[1]
Yksi pahimmista tunteista.
Mikään ei tunnu miltään.
Mistään ei saa kunnolla kiinni.
Tuntuu yhdentekevälle koko olemassa olo.

Mitä se kuitenkaan hyödyttää?
Mitä mikään kuitenkaan hyödyttää?
Yö seuraa kuitenkin jokaista päivää,
luopuminen jokaista vastaanottamista,
alamäki jokaista ylämäkeä.

Kaikki mikä alkaa
myös väistämättä loppuu jossain kohtaa.
Jos ei itse muutu, muut muuttuvat.
Jos itse muuttuu, muut eivät.
Mikään ei ole pysyvää,
mitään ei saa jäämään,
mihinkään ei voi jäädä.

Ainoa takuuvarma asia on muutos, liike.
Miksi tuntuu, että muutos tapahtuu voimakkaimmin
siellä minne sitä ei halua,
ja kiduttavan hitaasti siellä
missä se olisi enemmän kuin tarpeen?

Miksi juuri se mitä niin kipeästi kaipaisi
ei ole välttämättä sitä mitä tarvitsee?
Miksi se mitä tarvitsee
ei läheskään aina ole sitä mitä haluaisi?
Miksi kaiken vaikeaksi tekeminen
on usein äärettömän helppoa,
ja helppous äärimmäisen vaikeaa?

Tämä elämä on niin täynnä paradokseja,
että joskus sitä kaikkea ei vaan jaksa.
Ei jaksa, vaikka TIETÄÄ,
että kaiken näennäisesti tarkoituksettoman alla
on viisastakin viisaampi kudelma,
tarkoitukseksi kutsuttu.
Että näennäinen kaaos
kätkee alleen mitä pikkutarkimman järjestyksen,
rakkaudellisen suunnitelman.

Kaikesta siitä huolimatta
nousee joskus pohjaton halu
heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa.
Ehkä sitä kutsutaan inhimillisyydeksi.

copyright Sari Saario 5.2016

Tarvitsevuus

kauneusmaailma[1]

Suostumista siihen,
että tarvitsee toista ihmistä.
Ettei yksin voi tavoittaa kuin osan siitä,
mitä sydän kaipaa.
Suostumista siihen,
ettei omavoimaisuus riitä.
Uskaltautumista haavoittuvaksi.
Herkimmän ja aidoimman osansa paljastamista,
vaikka voi tulla väärinymmärretyksi,
ohitetuksi, yksin jätetyksi, hyväksi käytetyksi.

Miten olla auki ja suojassa yhtä aikaa?
Miten laittaa itsensä alttiiksi
ja silti selvitä menemättä enemmän rikki?
Miten suojata vanhoja haavoja aukeamasta uudelleen,
miten ehkäistä uusien syntymistä?
Miten löytää luottamus?
Miten uskaltaa jälleen
kaikesta koetusta huolimatta
paljastaa pehmeimmän kohtansa,
näyttää tarvitsevuutensa, asettua alttiiksi?

Ottaa riski, vaikka pelottaa.
Avata mahdollisuuksien ovi,
vaikka se on useita kertoja lyöty vasten kasvoja.

Tarvitsevuus – pahimmillaan kivun, tuskan ja
pettymysten lähde.
Parhaimmillaan ihmisten välisen
kauniin, syvän, aidon
vuorovaikutuksen, jakamisen ja kohtaamisen perusta.

Tämä maailma on polkenut tarvitsevuuden jalkoihinsa
hallintaa, kontrollointia, suorittamista,
omavoimaisuutta ja kaikkivoipaisuutta
haittaavana ominaisuutena.

Rohkea hän, joka silti uskaltautuu
tarvitsevaksi, inhimilliseksi ihmiseksi.
Uhmaten ajan henkeä,
omia pelkoja,
vallitsevaa kollektiivia.

Ilman tarvitsevuutta jotain hyvin ainutlaatuista,
henkilökohtaista, inhimillistä ja aitoa
jää toteutumatta, jakamatta, saavuttamatta.
Ilman tarvitsevuutta
sydän jää yksinäisyyteen ja vaille kaipaamaansa täyttymystä,
toinen ihminen todella kohtaamatta,
maailma kovaksi ja armottomaksi näyttämöksi.

Tarvitsevuus tekee elämästä elämisen arvoista,
ihmisarvoista ja tarkoituksellista
kaikessa hauraudessaan.

copyright Sari Saario 5.2016

Läsnäolo

the_call_of_love[1]
Yhteyttä Itseen, omaan sisimpään
ja sen sensuroimattomaan todellisuuteen.
Yhteyttä siihen mikä on totta, vallitsevaa –
luokittelematta hyväksi tai pahaksi, peittelemättä tai tukahduttamatta.
Vain tiedostaen.

Kykyä aistia pienen pieniä vivahteita, sävyjä.
Sellaisia, jotka pitävät pientä ääntä ja näkyvät tuskin lainkaan,
mutta kertovat sitäkin enemmän siitä, mikä on aitoa ja todellista.
Vivahteita ja sävyjä, jotka ovat jääneet kaiken tietämisen ja tekemisen alle.
Kaikkien niiden roolien, naamioiden ja maskien alle,
joiden suojista on tullut turvassa olemisen harha.
Harha, joka estää todellisen yhteyden Itseen, toisiin ja koko maailmankaikkeuteen.
Harha, joka todellisuudessa sulkee yksinäisyyteen, epäaitouteen ja
erillisyyteen.

Sisäinen aito turvallisuus syntyy läsnäolosta Itselle,
omalle sisäisyydelle ja kaikelle mitä se sisältää.
Luvasta, että saa olla vaan – kaikkinensa.
Luvasta, jonka jokainen voi antaa vain Itselleen.
Silloin ei ole mitään, mistä pitäisi paeta, poistua.
Ja jäljelle jää vain läsnäolo.

copyright Sari Saario 2/2016

Kaipuu…

image_preview[1]Kuva Päivi Hintsanen

Johonkin, jota ei vielä ole.
Johonkin, jonka olemassaolon
kuitenkin tietää koko Sielullaan.
Johonkin, joka päättää etsinnän –
rakkauteen, levollisuuteen,
kotiin saapumiseen.

Kaipuu tunnistamiseen.
Sen syvään tietämiseen,
että tämä on nyt tässä.
Yhteyteen ennen kokemattomaan,
kauan sitten kadotettuun.
Puuttuvan palasen löytämiseen,
joka täydentää,
tekee kokonaiseksi.
Tekee sydämen täydeksi, levolliseksi.

 

© Sari Saario 2015

 

Elämän merillä

Minut rakennettiin tähän maailmaanTodellisuuden-hyväksyminen-LUMIÈRE[1]
Valon majakkana toimimaan.
Näkymään ja näyttämään,
tyynessä ja tyrskyissä seisomaan.

Äärettömät ulapat ympärilläni,
minulle vielä vieraat ja tuntemattomat,
ymmärrykselleni tavoittamattomat.

Olosuhteet ja ohikulkijat ovat
vuosien varrella vaihtuneet,
kaikki minuun jälkensä jättäneet.
On tullut ruostetta ja kolhuja,
jotain on päässyt myös jo
pahasti syöpymään,
melkein puhki kulumaan.

Silti olen pyrkinyt mielessäni pitämään
mitä tänne tulin tekemään,
päämääräni säilyttämään.

Olen nähnyt mitä kauneimmat tyvenet,
saanut kokea sydäntä pakahduttavat
kohtaamiset ja jäähyväiset.
Ihmeelliset kasvamiset ja eheytymiset.
Valon loisteen säilyttämisen tärkeät merkitykset.

Ylätasanteelleni olen päästänyt harvoja kanssakulkijoita
jakamaan kanssani sitä näkymää,
jota saan katsella ja jota Sielussani ymmärrän.
Jotkut ovat jakaneet kanssani saman näyn – sen kauneuden
ja tarkoituksenmukaisuuden, jonka näen.
Jotkut ovat auttaneet näkemään vielä kauemmas ja laajemmin,
auttaen Valoani kirkastumaan ja vahvistumaan.

Hämmentyneenä olen ollut heidän kanssaan,
jotka ovat vierailleet minussa
näkemättä minua ja eteeni avautuvaa maisemaa,
vaikka olen kuinka yrittänyt näyttää tai näkyä.

Välillä olen meinannut hukkua
kun Elämän aallot ovat lyöneet ylitseni.
Tuulet ja tuiskut puristaneet luottamukseni
Elämän mielekkyyteen äärimmilleen,
ja usko ihmisyyteen on ollut koetuksella.

Hetkittäin Valoni on loistanut niin himmeänä,
etten ole nähnyt mitään – en eteen enkä taakse,
en edes sinne minne olin jo nähnyt.

Onneksi kaikki kehittyy ja laajenee koko ajan.
Niin Valonikin ajan saatossa – Elämän kovistellessa ja helliessä.

Nyt Valoni on kirkkaampi kuin koskaan ennen
näyttäen ja näkyen pidemmälle kuin osasin kuvitellakaan.
Myös tyrskyt lyövät kovemmin kuin koskaan,
ja kauneus näyttäytyy kauniimmin kuin ikinä.

Jokainen kolhu ja ruoste
kertoo kuljetusta matkasta,
kuluneista vuosista,
jotka ovat kuluttaneet pois kaikkivoipaisuuden
ja omavoimaisuuden kuorta,
kiiltävää pintaa, luuloja ja uskomuksia.
Paljastaen tilalle inhimillisyyttä,
elämän realiteetteja ja rosoisuutta.

Päivääkään en vaihtaisi pois,
kokemustakaan ohittaisi.
Sen sijaan sydämestäni toivon,
että kaiken kokemani osaisin jalostaa Viisaudeksi,
sydämeni Voimaksi ja kauniiksi Nöyryydeksi,
hyväksyväksi Lempeydeksi.

Etten toivoani koskaan menettäisi,
uskoani hyvyyteen kadottaisi.
Että kaiken pinnalta niin ruman ja likaisen alta
kykenisin edelleen löytämään puhtauden, tarkoituksen.
Etten kadottaisi luottamustani,
vaikka ympärilläni ja sisälläni
olisi kuinka pimeää tahansa,
vaikka tyrskyt kuinka löisivät koetellen uskoani huomiseen.

Vaan seisoisin suorana, vakaana ja voimakkaana
Elämän merillä,
kadottamatta koskaan Valoni loistetta – sitä toivon koko sydämestäni.

© Sari Saario 14.11.2015

Matkalla Omaan Voimaan

 

kaksi-polkua[1]On aikoja hyviä, aikoja huonoja
taakkoja raskaita, suruja monia.
Olen heilunut niissä,
mukana mennyt
kuin sätkyukkona elämän oikuissa.

Nyt löytänyt olen Voimani paikan sisältäin.
Sen kohdan, jossa olen
aito, voimakas, vastuuni kantava,
rakastava ja vahingoittumaton.

Olen jo saanut kokemuksia
kohdata maailmaa ja toisia ihmisiä
tästä Voiman kohdasta.
Olen huomannut, mikä käsittämätön ero on silloin,
kun olen jälleen kerran kadottanut
tämän ainoan luonnollisen olotilan,
joka jokaisella on luonnostaan.

Kun sen vain tavoittaa kaiken harhan alta.
Kuin minulle laitettaisiin välillä silmälasit
joitten läpi näytän uhrilta, raukka paralta
surkeasti elämän heiteltävänä.
Ja taas Voimani paikasta
kaikki näyttää kirkkaalta, selkeältä
ja tiedän paikkani,
kannan vastuuni – myös tunteistani.

Se on paikka, jossa voin iloita
ja olla turvallisesti oma itseni,
ja jossa en itse hylkää itseäni.
Haluan oppia pysymään tässä kohdassa
joka hetki!

© Sari Saario
kirjoitettu 24.4.2004, julkaistu 3.10.2015