Tarkoituksettomuus

8595c40c840c6cb04f2448a7079d5246[1]
Yksi pahimmista tunteista.
Mikään ei tunnu miltään.
Mistään ei saa kunnolla kiinni.
Tuntuu yhdentekevälle koko olemassa olo.

Mitä se kuitenkaan hyödyttää?
Mitä mikään kuitenkaan hyödyttää?
Yö seuraa kuitenkin jokaista päivää,
luopuminen jokaista vastaanottamista,
alamäki jokaista ylämäkeä.

Kaikki mikä alkaa
myös väistämättä loppuu jossain kohtaa.
Jos ei itse muutu, muut muuttuvat.
Jos itse muuttuu, muut eivät.
Mikään ei ole pysyvää,
mitään ei saa jäämään,
mihinkään ei voi jäädä.

Ainoa takuuvarma asia on muutos, liike.
Miksi tuntuu, että muutos tapahtuu voimakkaimmin
siellä minne sitä ei halua,
ja kiduttavan hitaasti siellä
missä se olisi enemmän kuin tarpeen?

Miksi juuri se mitä niin kipeästi kaipaisi
ei ole välttämättä sitä mitä tarvitsee?
Miksi se mitä tarvitsee
ei läheskään aina ole sitä mitä haluaisi?
Miksi kaiken vaikeaksi tekeminen
on usein äärettömän helppoa,
ja helppous äärimmäisen vaikeaa?

Tämä elämä on niin täynnä paradokseja,
että joskus sitä kaikkea ei vaan jaksa.
Ei jaksa, vaikka TIETÄÄ,
että kaiken näennäisesti tarkoituksettoman alla
on viisastakin viisaampi kudelma,
tarkoitukseksi kutsuttu.
Että näennäinen kaaos
kätkee alleen mitä pikkutarkimman järjestyksen,
rakkaudellisen suunnitelman.

Kaikesta siitä huolimatta
nousee joskus pohjaton halu
heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa.
Ehkä sitä kutsutaan inhimillisyydeksi.

copyright Sari Saario 5.2016

Jätä kommentti