Minun tarinani Sielun näkökulmasta OSA 1

Tähänastisen 48 vuotta kestäneen elämäni voisi hyvin karkeasti jakaa 10 vuoden jaksoihin.

Ensimmäiset 10 vuotta opettelin elämään tässä maailmassa yrittäen ymmärtää millainen täällä pitäisi olla tullakseen rakastetuksi, hyväksytyksi ja kuuluakseen joukkoon. Imin itseeni perheeni, sukuni ja ympäröivän maailman käsityksiä, tapoja, leimoja, uskomuksia, väittämiä ja mielipiteitä siitä millaisessa maailmassa elän, miten maailmassa eletään ja millainen minä olen. Muodostin käsitystäni saamistani katseista, kohtaamisista, rakkaudesta, hylkäämisistä, pettymyksistä, väärinymmärryksistä, yksinjäämisistä, sanoista ja asenteista. Minua muokkasi lähelläni vaikuttaneiden tapa olla ja elää, käsitellä ja kohdata asioita, hyväksyä tai olla hyväksymättä sekä nähdä tai olla näkemättä minussa olevia perusominaisuuksia.

Äärimmäisen herkkä vaistoisena minusta tuli jo elämäni ensi metreillä suorastaan ammattilainen aistimaan muiden toiveet ja tarpeet, ja mukauttamaan itseni niiden mukaiseksi, jotta varmistaisin itselleni kipeästi kaipaamani hyväksynnän ja rakkauden, joukkoon kuulumisen. Välttää itsessäni kaikkea sitä, joka sai läheisimmissäni aikaan reaktioita – tuhahduksia, tietynlaisia katseita, naurua, mykkäkoulua, pahaa mieltä, suuttumusta, ärtymystä, paheksuntaa tai pettymystä kun en halunnut tai osannut täyttää odotuksia, olla tarpeeksi tyytyväinen, helppo ja tarvitsematon, saman mielinen. Hintana oman itseni totaalinen kadottaminen muiden jatkeena olemiseen.

Oikeastaan oma minuuteni ei koskaan ehtinyt edes juurtua minuun – kasvaa ja kehittyä, sillä jo sikiöajasta lähtien koin suurta turvattomuutta äitini menettäessä aika ajoin yhteyden omaan voimaansa haasteidensa keskellä ja ”romahtaessaan”, joka tarkoitti totaalista yhteyden katkeamista myös minuun. En voinut koskaan luottaa siihen, että minulla on häviämätön yhteys, tuki ja turva täysin riippumatta siitä millainen olen. Hyvin läsnäoleva, syvä ja rakastava pitkäaikainenkin yhteys hävisi sekunnissa määrittelemättömäksi ajaksi, kun perheessä tapahtui jotakin, jota äiti ei pystynyt itsessään käsittelemään. Useinkaan se ei tarkoittanut kummempaa kuin erimielisenä olemista. Asiat eivät pysyneet asioina, vaan lähes kaikesta tuli äidille henkilökohtaista ja marttyyrius oli hänen keinonsa selviytyä. Niinpä opin jo vauvana muokkaamaan itseni sellaiseksi, etten ainakaan minä olisi romahdusten aiheuttaja ja tulisi sen takia hylätyksi.

Olin super taitava olemaan milloin mikäkin tapettikuvio, jonka tiesin sopivaksi kullekin, sopivaksi eri tilanteisiin, ja jopa ylpeä siitä. Osasin ennakoida ja ottaa huomioon lähes kaiken. Usein kuulinkin ihmettelyä ja ihailua siitä, miten voin olla niin mahdottoman suoraryhtinen kehollisesti, kuin balettitanssija… No… keho ilmentää asentoja myöten sisäistä tilaa, jossa olemme. Olin siis täydellisen kontrolloitu sisältä ja ulkoa yrittäen epätoivoisesti 24/7 varmistaa, etten ole mitään sellaista, jonka takia jään yksin, suljetuksi eristyksiin rakkaitteni yhteydestä puhumattomuuden tai paheksunnan kautta, jotka valtavassa herkkyydessäni koin murskaaviksi.

Noin kymmenestä kahteenkymmeneen vuotiaaksi aloin kapinoida kaikkea tapahtunutta vastaan tiedostamatta sen kummemmin mitä minussa tapahtuu. Sisälläni on aina palanut vahva oikeuden- ja totuudentunto sekä tahto, ja nyt kun riippuvuuteni lapsuuden perheeni jatkuvaan huolenpitoon iän puolesta alkoi pikkuhiljaa vähentyä, minussa kytenyt sisäinen kapina alkoi herätä eloon. Sisääni oli jo tässä vaiheessa kertynyt ihan valtava määrä turvattomuutta, tunnistamatonta vihaa, suoranaista raivoa, avuttomuutta ja häpeää itseni hylkäämisestä muiden miellyttämiseksi ja tuen puutteesta aitona itsenä olemiseen. Aloin repiä itseäni kaikin tavoin irti niistä rakenteista, joihin olin kadottanut itseni. Murrosikäisen keinoin… Pääasia oli vastustaa ja uskaltaa tehdä asiat omalla tavalla, uskaltaa rikkoa sovinnaisuuksia edes jonkinlaisessa mittakaavassa, vaikka se osin tarkoittikin ympäristön paheksuntaa, rangaistuksia ja lisää yksinäisyyttä. Edes jollain tavalla oli saatava olla Minä.

Tällainen vaihe ei ole tarpeen, ellei lasta ole tavalla tai toisella pakotettu olemaan jotain muuta kuin todellisuudessa on. Jos ei ole saanut riittävää tukea ja hyväksyntää olla ainutlaatuinen, erillinen ja erilainen oma itsensä. Toki toisen tyyppisen persoonan vastaava reaktio on lamaantua, masentua ja vajota voimattomuuteen. Sama matka on joka tapauksessa kuljettava reagointitavasta riippumatta päästäkseen takaisin omaksi itseksi ja oppiakseen ylipäänsä ymmärtämään mitä on olla Minä, kuka olen Minä.

Tunnistamaton viha, jolla ei ollut ollut mahdollisuutta tulla ulos oli kääntynyt sisäänpäin, itseäni kohtaan. Se ilmeni mm. tupakointina ja alkoholinkäyttönä, ylimielisyytenä ja vihana koko maailmaa kohtaan, räjähdys alttiutena. Olin kotona niin vähän kuin mahdollista ja kasvatin elinpiiriäni ulkomaailmaan. Samalla kokien syvää surua, sillä perheeni oli minulle kaikki kaikessa, enkä vielä tässä vaiheessa ymmärtänyt mistä oli kyse, mitä minulle oli tapahtunut. Jäsentymätön paha olo ja tarkoituksettomuus sisälläni olivat  niin pohjattomia, että usein pyörittelin mielessäni itsemurha ajatuksia vapautuakseni sisäisestä tuskastani.

Olin jo pienestä asti toivonut, että kasvaisin mahdollisimman nopeasti aikuiseksi, jotta pääsen lapsuuden riippuvuudesta toisiin, itsenäiseksi ihmiseksi. Lapsuus oli minulle kuin pakollinen välivaihe ennen tositoimiin pääsemistä. Koska Sieluni suunnitelma on jo lapsesta asti ollut minulle suht selkeä mm. ammatinvalinnan suhteen, aloin motivoitua paremmin tulevaisuuteen  ja vastuuseen hyvinvoinnistani 20 ikävuoden lähestyessä. Kun kaikki pakollinen kouluputkea myöten oli suoritettu, alkoi avautua valinnanmahdollisuuksia kohti sitä mitä halusin tehdä, mitä oli tarkoitus kokea.

Jätä kommentti