Minun tarinani Sielun näkökulmasta OSA 2

20-30 vuotiaana elämäni keskittyikin sitten isolta osin kaiken imetyn ja vääristyneen poispurkamiseen työelämään siirtymisen ja perheen perustamisen lisäksi.

Äitini vahva suuntautuneisuus henkisyyteen ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin auttoi minut tietoiselle matkalle kohti Todellista Itseäni. Parikymppisenä kehoni oli jo ottanut kantaakseen sisäisiä pahoja olojani ja itseni tukahduttamista siinä määrin, että niitä alkoi tulla yhä pahemmin ulos fyysisinä oireina – astma puhkesi, oli ollut syövän esiastetta, jatkuvia poskiontelotulehduksia, endometrioosia, vuotohäiriöitä, ahdistusta, syvää tarkoituksettomuuden tunnetta…

Viisas äitini lähetti minut Rosenterapiaan, Energiahoitoihin ja Homeopaatille, joissa pikkuhiljaa patoutuneet tunteet, ahdistus ja pahaolo alkoivat purkautua ja saada sanoja näiden n. kymmenen vuoden aikana. Kehoni ja mieleni alkoivat vapautua kaikesta kertyneestä stressistä ja tunnetaakoista, ja tietoisempi yhteys Sieluuni (henkiseen ulottuvuuteen minussa) avautua, jolloin aloin vähitellen löytää enemmän ihan uudenlaisia voimavaroja ja turvaa ottaa vastaan sisälleni kertynyttä tuskaa ja kaaosta sekä ymmärtää tapahtumia laajemmasta näkökulmasta.

Näiden syvän viisauden ja henkisen näkemyksen omaavien hoitajien/terapeuttien kautta tulin kuulluksi, vastaanotetuksi ja hoidetuksi kokonaisuutena, myös oma vastuuni ja henkinen kapasiteettini huomioiden ja sitä vahvistaen. He eivät koskaan alentaneet minua pelkäksi biologiaksi tai kemiaksi, vaan todella ymmärsivät, että ihmisenä olen monikerroksinen ja energeettinen kokonaisuus, jonka kaikkia tasoja on hoidettava päästäkseen takaisin tasapainoon. He eivät myöskään koskaan alentaneet minua potilaaksi, jolle sattumalta oli siunaantunut erilaisia oireita, vaan kohtasivat minut ihmisenä, joka oli kokenut epätasapainoa aiheuttavia vaikeita tunteita, olosuhteita ja tapahtumia, joita ei lapsena ollut kykyä käsitellä ja purkaa ilman aikuisten riittävää apua ja tukea. He ymmärsivät, että kehon ja mielen oireet ovat pelkkiä pinta ilmenemiä huomattavasti syvemmistä asioista – tukahdutetuista tunteista, tiedostamattomuudesta, tukkeutuneista energioista, pidättelystä, kontrolloinnista, sielu- ja kehoyhteyden katkeamisesta, Sielunpolkuumme kuuluvista asioista, joiden on tarkoitus nousta tietoisuuteen vapautettaviksi.

He myös tiesivät, että ilman henkisen ulottuvuuden huomioimista osana ihmisen fyysistä-psyykkistä-sosiaalista kokonaisuutta oireiden todellisia juuria on vaikea tavoittaa ja ymmärtää, eikä ihmisen uskallus ja voimavarat kaiken kohtaamiseen riitä, ellei tietoisuutta jokaisessa meissä olevasta henkisestä osasta hoidettaessa vahvisteta ja auteta näkemään/tavoittamaan. He eivät luojan kiitos myöskään pelänneet vahvoja tunteita, joita ihmiseen kertyy väistämättä hänen kokiessaan vaikeita asioita, ja niiden ulostulo voi tosiaankin olla rajua ja pelottavaa ilman, että mikään on silti vaarassa ihmisessä rikkoutua, joten he pystyivät ottamaan niitä vastaan ilman tarvetta hillitä, lääkitä tai diagnosoida – vaan olla ihmisenä läsnä ja rinnalla antaen turvaa ja kuulluksi sekä vakavasti otetuksi tulemisen kokemuksen.

Olen monesti kauhulla miettinyt mitä olisi tapahtunut, jos äitini olisi valinnut toisin ja hakenut minulle apua ”normaaleja väyliä pitkin”. Jos kaikki oireet minussa olisi pilkottu osiin erillisiksi yksiköiksi ilman sen kummempaa merkitystä ja tarkoitusta, ja lääkitty kuulumattomiin ulos auttamisen sijaan. Jos minun henkistä kapasiteettiani ei olisi otettu huomioon ja vahvistettu niin, että sen avulla ja siihen luottaen pystyin kohtaamaan kipeistäkin kipeimpiä tunteita, kauhistuttavaa pelkoa, suoranaista kauhua sekä musertavaa avuttomuutta ja häpeää hajoamatta, menemättä rikki, nousten katsomaan itseäni ja kaikkea myös kauempaa, itseni ulkopuolelta – luottaen, että kaikki se on mahdollista, sillä minua hoitaneet ihmiset olivat uskaltaneet myös tehdä niin. Tunnistaen yhä selkeämmin, että minussa on myös osa, joka ei ole vääristynyt elämän melskeessä, osa johon tämä maailma ihmisineen ja tapahtumineen ei voi kajota, ja jossa on se valo, selkeys, voima ja eheys, joita tarvitsen päästäkseni eteenpäin, vapaaksi. He eivät nojanneet pelkkiin teorioihin ja oppeihin, vaan todella olivat tehneet ja kokeneet itse saman läpimenon ja kohtaamisen – eivät pelkästään päällään ymmärtäen ja kaiken analysoiden ja puhuen, vaan TUNTEMALLA, KOKEMALLA ITSE.

Jos en olisi saanut vihata, raivota, pelätä, lamaantua, inhota, ahdistua, masentua ja surra vapaasti niin paljon ja kauan kuin oli tarpeen diagnosoimatta niitä miksikään muuksi kuin täysin luonnollisiksi reagointi tavoiksi ja tunteiksi kaiken koetun jälkeen, minulla olisi nyt todennäköisesti aika monta diagnoosia ja lääkitystä päällekkäin… Lääkitysten seurauksena oireeni olisivat kroonistuneet sairauksiksi ja kaiken lisäksi lääkkeisiin hyvin herkästi reagoivana minulla olisi paljon lisäoireita niistä johtuen, kun nyt paranin jokaisesta alussa mainitsemastani oireesta tämän kymmenen vuoden jakson aikana ilman minkäänlaista virallisen lääketieteen apua tai lääkitystä – myös astmasta, joka ei lääketieteen mukaan ole parannettavissa! Astma oirekuvineen peilasi täsmälleen sitä tilaa, jossa olin ollut – ei tilaa hengittää = olla olemassa omanlaisena omana itsenäni, vaan hengitykseni, olemassa oloni oli täydellisen kapeutunut muiden mukaan olemiseksi. Saman lailla mikä tahansa oire peilaa ihmisen sisäistä todellista tilaa, joka usein on tiedostamattoman puolella ja yrittää näin fyysisen ulottuvuuden kautta tulla näkyville.

Onnekseni minua ei astman toteamista lukuun ottamatta koskaan hoidettu sairaana potilaana, vaan epätasapainoon joutuneena ihmisenä avunantaja taholta. Niinpä en silloisista oireistani huolimatta myöskään koskaan ottanut itselleni  sairaan- ja potilaan identiteettiä, vaan tiesin olevani ”vain” epätasapainossa, jolloin minulla täytyi olla mahdollisuus myös takaisin tasapainoon. Minua autettiin vastuuseen oman hyvinvointini suhteen ja näkemään mistä on syvemmässä mielessä kyse, mitä itsessään on kohdattava, irti päästettävä ja vahvistettava. Ja jos jokin ei ollut muutettavissa, kohdattavissa jäljelle jäi mahdollisuus hyväksyä/suostua. Tapa ei todellakaan ole ollut helppo, sillä se vaatii aikaa, sisimpään kääntymistä, loputtomasti uskoa, rohkeutta, periksi antamattomuutta, todella vaikeiden tunnetilojen, pohjattoman yksinäisyyden ja pimennossa olon sietämistä sekä uusia ja uusia esiin nousevia kerroksia tiedostamattomaan painuneista sisällöistä.

Kuitenkin joku minussa on aina tiennyt, että se on ainoa tie todelliseen paranemiseen oireiden kanssa toimeen tulemisen sijaan ja Sielunsuunnitelmani mukaisesti olen saanut elää sitä perinpohjin omana kokemuksena todeksi sekä auttaa työni kautta myös muita omasta itsestään vastuulliseksi haluavia tekemään samoin.

Jätä kommentti