Mitä enemmän Sielu astuu ohjaksiin elämässämme, sitä laajemmaksi näkökulmamme kaikesta muuttuu – on enää mahdotonta kokea, että asiat tapahtuisivat ilman syvempää tarkoitusta. Elämä näyttäytyy yhä kauniimpana seikkailuna, jossa rankatkin haasteet alkavat väistämättä muodostua kysymyksiksi ”mitä voin oppia tästä, mitä tämä kertoo minulle minusta, voinko jotenkin muuttaa suhtautumistani, jotten itse lisäisi kärsimystä, mitä minussa halutaan rikkoa ehjemmäksi, miten voisin taipua elämän mukana muodostumatta itse esteeksi kaikelle, mikä kauttani haluaa tapahtua”. Vaikutusmahdollisuudet ja myötävaikuttaminen omassa elämässä alkavat lisääntyä, ulkoaohjautuvuus alkaa yhä enemmän kääntyä vapauttavaksi sisältä käsin ohjautuvuudeksi. Toiset ihmiset alkavat yhä selkeämmin näyttäytyä peilinä omasta itsestä, jolloin tarve loukkaantua, uhriutua tai katkeroitua häviää. Todellinen vastuunotto ajatuksistaan, tunteistaan ja toiminnastaan tulee mahdolliseksi. Vastaantaistelu elämän edessä alkaa muuntua suostumiseksi, antautumiseksi ja hyväksymiseksi, jolloin turha ja itse aiheutettu kärsimys häviää.

Vaikka ihmisyys itsessä edelleen välillä itkee ja raivoaa menetyksiä, vastoinkäymisiä ja kohtuuttamaltakin tuntuvia haasteita, pelkää tulevaa ja yrittää vanhaan malliin kontrolloida tapahtumia, jokin sen alla muistuttaa nyt taukoamatta näkemään olennaisen,  suuntaamaan katseen jäljellä oleviin mahdollisuuksiin ja näkemään oman voiman pintareaktioiden alla, muistamaan vaikutusmahdollisuutensa vähintään asennoitumisessa ja antautumaan kaikelle MITÄ ON jääräpäisen vastustamisen sijaan. Sielun ohjauksessa heikkous, epävarmuus, tarvitsevuus ja kaikkinainen inhimillisyys saavat tilan olla osa ihmisyyttä ja jopa todellisen voiman lähteitä. On mahdotonta enää kokea pidempi aikaista uhriutta elämän edessä, vaikka joutuisi kokemaan isojakin tragedioita. Näkökulma avautuu väkisinkin näyttämään isompaa kuvaa, kuin pelkkää henkilökohtaista menetystä. Myös riippuvuus muiden ihmisten hyväksynnästä ja mielipiteistä häviää.

Oma Sielu yhteyteni alkoi muuttua tietoiseksi jo n. 20 vuotiaana, kun aloin tutkia itseäni syvällisemmin. Ja 40 vuotiaana Sielutietoisuuteni astui kokonaan ohjaksiin (tästä olen kirjoittanut aiemmin blogissani Sielutietoisuus astuu ohjaksiin). Enää harvoin häviän pelkän ihmisnäkemyksen syövereihin pitkäksi aikaa, sillä kuulen Sieluni äänen  voimakkaana kovankin tunnetuskan läpi. Se ei siis tarkoita, etten kokisi vaikeita ja tuskallisia tunteita, mutten enää jää niihin kiinni, vaan voin virrattaa ne läpi, suostua tuntemaan ne ja katsoa rauhassa mitä on niiden alla ja takana, mitä kohti minua näillä tapahtumilla kutsutaan. Pääsen nykyään suht nopeasti siihen voimaan takaisin, joka kivun alla sijaitsee. 10 vuotta Sieluni on nyt ollut pääohjaksissa elämässäni ja olen päässyt valtavasti eteenpäin henkilökohtaisessa kehityksessäni – tapani suhtautua elämään, ihmisuhteisiin, itseeni ja kaikkeen mitä olen koskaan kokenut on avautunut entistä voimaannuttavammaksi, laajemmaksi ja todellista hyvinvointia tukevammaksi.

Olen saanut valtavasti ymmärrystä ja sanoitusta Sielun ohjaaman elämän konkreettiseen tiedostamiseen ja käsittämiseen energiapsykologiasta ja chakrojen syvällisestä ymmärtämisestä, siitä miten energiajärjestelmämme kautta Sielu pääsee käytännössä toimimaan elämässämme. Koen merkitykselliseksi jakaa kaikkea asiasta vuosikymmenten varrella oivaltamaani myös muiden hyväksi, jotta Sieluyhteys voisi avautua voimakkaaksi ja itsestäänselväksi mahdollisimman monelle. Tätä tietoa olen koonnut ymmärrettävään ja käytännönläheiseen muotoon ENERGIAPSYKOLOGIAA – CHAKRAT JA ELÄMÄNKAARI kurssiin, joka seuraavan kerran alkaa 28.5.

…Sari

Tunnekehoyhteys katkeaa tai jää hyvin heikoksi silloin, kun olemme joutuneet kokemaan paljon turvattomuutta. Perusturvan kokemus syntyy alun perin silloin, kun ei tarvitse olla vastuussa ja voi luottaa täysin toisen läsnäoloon. Jos olemme lapsina joutuneet liikaa selviytymään yksin tunteidemme ja tarpeidemme kanssa, tunnekehoyhteyden katkaiseminen on selviytymiskeino, jolla pyrimme vähentämään turvattomuuden kokemusta.

Usein tämä selviytymiskeino jää tiedostamattomana päälle muuttuen osaksi ”normaalia” olemistamme ja saatamme ihmetellä miksi emme tavoita kunnollista yhteyttä tuntevaan itseemme ja tarpeisiimme, miksi läsnäolo on hankalaa, keho tuntuu vieraalle ja miksi meidän on vaikea rauhoittua vain olemaan. Tunteita saattaa olla silloin vaikea tunnistaa ja tunteminen on aistimisen ja kokemisen sijaan analysointia ja ajattelua.

Keho ja mieli saattavat olla jatkuvasti hyvin jännittyneitä, kun tunteiden luonnollinen virtaus kehossa ja mielessä on estynyt. Tunteet koetaan vältettävinä ja uhkaavina, jolloin mm. vuorovaikutustilanteissa jännittyneisyys vaan kasvaa, kun yritämme alitajuisesti kontrolloida meissä nousevia tunne impulsseja. Keho saattaa tuntua hyvinkin hankalalle, mutta emme välttämättä tunnista tuntemusten yhteyttä tunteisiimme.

Tunnekehoyhteyden vahvistaminen – yhteys tuntevaan kehoon ja itseen on yhteyttä omaan ainutlaatuisuuteemme ja elävyyteemme inhimillisinä ihmisinä. Vahva tunnekehoyhteys tuo sisäistä turvaa, jossa sallimme itsemme kokea ja tuntea ilman tarvetta tukahduttaa, vältellä tai pidätellä. Voimme silloin vain rauhassa havainnoida mitä meissä tapahtuu ja reagoimisen sijaan tiedostamisen kautta valita, mitä haluamme tunteidemme johdosta tehdä tai olla tekemättä.

Perusturvan kokemus lähtee kasvamaan, kun alamme pikkuhiljaa luottaa omaan kykyymme tunnistaa, arvostaa ja hyväksyä omia tunteita tärkeinä viestintuojina tarpeistamme, sekä opimme tunnistamaan kehon ja tunteiden yhteyttä. Silloin kehon erilaiset reagoinnit lakkaavat tuntumasta pelottavilta ja epämääräisiltä ja uskallamme asettua oman kehon turvaan lepäämään.

Vahva tunnekehoyhteys on väylä aitoon, tuntevaan itseen ja sisäisen perusturvan vahvistumiseen.

Sisäinen Lapsi kantaa itsessään kaikkia tunnemuistoja, joita olemme ikinä kokeneet – iloa, rakkautta, turvallisuutta, hyväksyntää, huolenpitoa, yhteisyyttä, luottamusta, kunnioitusta, arvostusta.

Mutta myös rakkaudettomuutta, hylkäämistä, tuskaa, syyllisyyttä, häpeää, hyväksikäyttöä, surua, vihaa, ohittamista, arvottomuutta, yksinäisyyttä, avuttomuutta, pettymystä, pelkoa, kauhua, epäluottamusta, voimattomuutta.

Emotionaalisen eheytymisen kannalta suurin merkitys on oman Sisäisen Lapsen kohtaamisella ja häneen yhteyden rakentamisella. Se on kanava, joka johtaa meidät takaisin Itsemme luokse, todellisten tunteidemme ja tarpeidemme luokse.

Ryhtymällä itse siksi turvalliseksi, rakastavaksi aikuiseksi, jota tämä lapsi olisi aikoinaan kipeästi kaivannut, vapauttamme Sisäisen Lapsen terveesti suremaan niitä haavoja ja tuskaa, joita on kokenut, ja surun kautta päästämään irti kaikesta vaille jäämisestä. Silloin on mahdollista olla läsnä tässä päivässä, omassa itsessä aitona, tuntevana ja tarvitsevana inhimillisenä ihmisenä. Silloin myös Sisäisen Lapsen voimavarat – ilo, innostus, vilpittömyys, aistillisuus, herkkyys, uskallus, luottamus, luovuus, spontaanisuus ja energisyys pääsevät ja saavat tulla esiin.

Eri elämäntilanteet, -vaiheet, ihmiset ja olosuhteet herättelevät tarkoituksellisesti meissä esiin kerroksittain tätä haavoittunutta lasta, jotta voisimme nähdä missä vielä turvaudumme vanhoihin suojamekanismeihin ja vahingollisiin käyttäytymismalleihin. Pala palalta saamme yhä uudestaan mahdollisuuden kykyjemme mukaan ottaa vastuuta ja vapautua omista kipeistä tunteista ja kantamistamme väärinkäsityksistä, löytää rakkaudellisempia toimintatapoja ja antaa itse itsellemme sen mitä tarvitsemme, ja usein ulkopuoleltamme odotamme.

Tunnistat haavoittuneen Sisäisen Lapsen heränneen eloon mm. kun menetät voimasi ja uskon itseesi, lamaannut, näet itsesi uhrina, puolustaudut, sulkeudut, välttelet, joudut vaikeiden tunteiden valtaan voimatta auttaa itseäsi, menetät toimintakykysi tai olet jatkuvasti ahdistunut, masentunut, surullinen, vihainen tai ärtynyt.

Haavoittunut Lapsi tarvitsee turvaa, hyväksyntää, tukea ja rakkautta Sisäiseltä Aikuiseltamme. Rakkaudeton Aikuinen on yleensä tarkka kopio vanhempiemme, isovanhempien, sisarusten, opettajien ja muiden roolimallien rakkaudettomuudesta. Useat meistä joutuvat aikuisina opettelemaan ilman koskaan koettua mallia, miten voisimme olla itsellemme Rakastavia Aikuisia. Oman Sisäisen Aikuisen toimintatapojen tiedostaminen on siis myös yksi tärkeä askel tunnetason eheytymisen kannalta. Ilman Sisäistä Rakastavaa Aikuista meidän on mahdotonta kokea riittävää sisäistä turvaa, jossa kohdata ja vapauttaa kipeimmätkin tunnehaavat.

Rakastettu Lapsi voi kertoa meille, mitä haluamme ja tunnemme sen perusteella, mikä siitä tuntuu oikealta tai väärältä. Se osa meitä tietää, mikä on hyväksi meille, mikä meistä tuntuu hyvälle tai pahalle – juuri näistä tunteista saamme täsmällistä tietoa siitä, mikä tekee meistä onnellisia tai onnettomia.

Jos yhteys Sisäiseen Lapseen puuttuu, ihmisellä ei ole yhteyttä moniinkaan tunteisiinsa ja vielä vähemmän tarpeisiinsa, eikä silloin ole mahdollisuutta saada niistä tietoa ja toimia niiden ohjaamana eli sisältä ohjautuen.

Sisäinen Lapsi minussa päivässä tuomme näkyville itsellemme Sisäisen Lapsen ja Sisäisen Aikuisen tämän hetkistä tilaa, sekä luomme ja vahvistamme yhteyttä molempiin. Tutkimme mitä lapsellemme kuuluu juuri nyt, mikä mahdollisesti tekee haasteita ja jumituksia tähän elämänkohtaan ja mitä voimavaroja voisimme ottaa tietoisemmin käyttöön, mistä voisimme tällä erää päästää irti.

Koska Sisäinen Lapsi kuoriutuu meillä kaikilla esiin pikkuhiljaa elämän eri vaiheiden ja -tapahtumien myötä, voit aina löytää uusia näkökulmia juuri nyt, vaikka Sisäisen Lapsen kanssa työskentely on Sinulle jo tuttua. Toisaalta yhteyden rakentamisen aloittaminen ei myöskään ole koskaan liian myöhäistä.

Viha on aiheena puhuttanut minua viime aikoina kovasti. Oma matkani vihaan liittyen on ollut valtavan pitkä ja monikerroksinen. Olin jo lapsuuteni aikana ehtinyt kerätä sisääni niin paljon tukahtunutta vihaa, että murrosiästä n 30 vuotiaaksi olin kuin painekattila. Vihani ryöpsähteli minusta ulos hallitsemattomina reaktioina yllättävissä tilanteissa ja toisena ääripäänä olin kiltti, hillitty ja aina toiset huomioonottava. Sopeutin itseäni toisten tahtoon ja tarpeisiin sopivaksi, kunnes sain jossain vaiheessa tarpeekseni ja siirryin barrikaadeille ja vastustamaan. Olin vuoroin hyökkäävä ja vuoroin alistunut muiden tahdon edessä, muiden tahdon uhatessa omia minulle tärkeitä tarpeitani. Olin ärtynyt lähes jatkuvasti ja ihmettelin vuosikaudet miksi ihmeessä olin sisäisesti niin vihainen, kun kaikki oli kuitenkin ulkoisesti melko hyvin.

Pelkäsin kohdata vihaani, joka tuntui vain järjettömänä epämääräisenä ja outona möykkynä tai kokonaisvaltaisena hajottavana tunteena. Pelkäsin, että jos se ”jokin” alkaa todella tulemaan ulos, mikään ei riittäisi sitä purkamaan tai hajoaisin sen voimasta. Olin oppinut, että viha on kielletty ja sopimaton tunne, joka loukkaa muita ihmisiä, on huonoa käytöstä, ja jos sitä harmitusta voimakkaammin erehtyy ilmaisemaan, rankaisu on perheen yhteydestä erottaminen puhumattomuuden kautta, joka on lapselle totaalinen henkinen hylkäys.

Minut oli opetettu uskomaan, että vihassa on jotain hävettävää ja huonoa, rumaa ja itsekästä. Sen sijaan, että minulle olisi kerrottu, että VIHA ON VOIMAA, jonka avulla saan puolustaa itselleni tärkeitä asioita, arvoja ja tarpeita. Että ilman vihan voimaa en pysty asettamaan rajoja, kertomaan muille mikä on minulle ok ja mikä ei. Ja että vihan sisuunnuttamana saan myös käyttövoimaa/tahdonvoimaa, jolla pystyn menemään haasteiden ja esteiden läpi, ylittämään mukavuus- ja pelkorajojani.

Niinpä viha, joka olisi alun perin ollut puhdasta voimaa, alkoi pikkuhiljaa muuttua aggressiivisuudeksi, joka ei olekaan enää voimaa, vaan pelkoa. Pelkoa siitä, etten muuten tule kuulluksi tarpeineni kuin huutamalla tai käyttäytymällä uhkaavasti tai ylipäänsä niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että MINÄ OLEN VIHAINEN. Tarvitsin aggressiivisuutta turvaamaan oikeuttani olla vihainen, turvaamaan sitä, että minunkin tarpeeni ovat tärkeitä, huomioonotettavia ja kaipaan niille kuulemista, vaikkeivat ne aina toteudukaan. Ja koska aggressiivisuus ei kuitenkaan tuntunut hyvälle, välillä vajosin toiseen ääripäähän eli voimattomuuteen, joka vain kasvatti tukahtunutta vihaa sisälläni – ja häpeää, viallisuuden tunnetta.

Vihani toimi myös suojatunteena kipeämmille tunteille kuten pettymykselle, surulle ja häpeälle, jotka olisivat tarvinneet enemmän turvaa ja luottamusta voidakseen tulla tunnettaviksi ja ilmaistuiksi. Turva olisi tullut kannattelevasta aikuisesta, joka olisi erillisenä kyennyt ottamaan vastaan tunteeni ilman, että olisi ottanut niitä itseensä tai määritellyt, koska olen niitä riittävästi tuntenut. Viha suojasi viisaasti herkkää ydintä, joka olisi voinut rikkoutua liian sietämättömästä yksin koetusta tunnekivusta. Vihassa on kuitenkin niin paljon voimaa, että sitä on usein helpompi kestää kuin alas painavia tunteita.

PITKÄ PURKAMISEN TIE

Alkamalla purkaa pitkäjänteisesti kertynyttä tukahdutettujen tunteiden varastoa ja erityisesti vihavarastoa vuosien varrella mm. erilaisten kehoterapeuttisten hoitojen, energiahoitojen ja intuitiivisen maalaamisen avulla, olen pala palalta tullut tietoiseksi siitä valtavasta kohtaamatta jääneiden tarpeideni varastosta, joka oli tehnyt minut niin pohjattoman vihaiseksi. Turhautunut viha oli suureksi osaksi kertynyt avuttomuutta minussa aiheuttaneista asioista – mm. siitä, ettei tarpeitani osattu riittävästi kuulla ja ottaa vastaan, etten saanut riittävää tukea ja tunteiden säätely mallia voimakkaasti tuntevana erityisherkkänä lapsena, vaan tuntemisesta rangaistiin ja jätettiin yksin. Ettei minulla lapsena ollut mitään vaikutusmahdollisuuksia aikuisen henkisen ylivallan edessä ja että negatiivinen käytökseni niin usein tulkittiin tahallisena pahuutena tai huonokäytöksisyytenä, eikä lapsen viattomana elämään opetteluna, jossa tapahtuu virheitä ja ylilyöntejä tai aiheellisena reaktiona jollekin, joka ei ollutkaan oikein.

Olin oppinut, että minun tunteeni eivät ole pelkästään minun tunteitani, jotka kertovat minusta, vaan henkilökohtainen loukkaus rakastamilleni ihmisille ja minun oli aina osattava ottaa huomioon muiden tunteet. En tiennyt, että myös aikuiset ovat vastuussa omista tunteistaan, joita valitsevat takiani kokea. Itseasiassa muiden tunteiden ja tarpeiden huomioiminen oli paljon tärkeämpää kuin omieni huomioiminen. Ja erityisherkkänä olin siinä erityisen taitava, jopa valtavan ylpeä taidostani.

Kun sitten vyyhti pikkuhiljaa aukesi enemmän ja enemmän, tuo ylpeys alkoi vaihtua epäuskoon – eikö minussa olekaan vikaa, enkö olekaan paha ihminen, pöyristykseen – mitä ihmettä minulta on vaadittu, vihan voimistumiseen sisälläni – tulin entistä vihaisemmaksi kaikelle tapahtuneelle, väärinkäsitykselle, jota olin vuosikaudet itsessäni kantanut, sisäänpäin kääntyneen vihan kääntymiseen ulospäin – se alkoi selkeytyä ja suuntautua sinne minne pitääkin lakaten syömästä minua sisältäpäin, ja loppuen lopuksi suruun – itseni puolesta kun olin joutunut selviämään sisäisesti niin yksin, ja uudelle pitkälle matkalle – kohti jämäkkää, tasapainoista vihan voiman sallimista itselle ja sen ilmaisun tasapainoista opettelua.

Viha työskentelyyn on tarvittu monia vaiheita ja ominaisuuksia;

• tunnistamista
• tiedostamista
• sanallistamista
• kehollistamista
• purkamista
• kehotyöskentelyä
• rajatyöskentelyä
• sisäisen oikeuden ja luvan vapauttamista vihalle
• näkyväksi ja kuuluvaksi uskaltautumista
• väärinymmärrysten oikaisua
• huutamista ja kiroilua
• uskomusten purkua
• erillisyyden ja minuuden vahvistamista
• sisäisen turvan kasvattamista
• häpeän ja syyllisyyden sietämistä ja kohtaamista
• suremista ja luopumista
• valtavasti rohkeutta
• irti päästämistä
• anteeksiantoa
• suostumista
• alkuun palaamisia
• oman voiman tutkimista ja haltuunottoa
• pelkojen ja ylilyöntien sietämistä
• vaikeita ihmissuhteita ja rajoja ylittävää kohtelua (muuten en olisi saanut vihaani näkyville)
• kehollisten jännitteiden purkamista
• kärsivällisyyttä ja periksiantamattomuutta
• kehollisten oireiden syvällistä tutkimista
• toisten ihmisten tunteiden ja reaktioitten sietämistä rajoja ilmaistaessa
• itsen tasa-arvoistamista muiden rinnalle – minunkin tarpeeni ovat arvokkaita
• tietoista hengittelyä
• tunne- ja tarvesanojen löytämistä
• uskallusta olla erimielinen
• omista tunteista ja tarpeista vastuunottoa
• ilmaisuun uskaltautumista hylkäämisenkin uhalla

Olen alkanut vihdoin luottaa, että tulen kuulluksi – vähintään itselleni, että tarpeeni ovat arvokkaita ja tasa-arvoisia muiden tarpeiden rinnalla – minulle itselleni, etten enää itse hylkää itseäni vaikka minut ulkopuoleltani hylättäisiin, että ilmaisen sen mitä haluan muiden ihmisten minusta tietävän ja voin viedä itseni pois tilanteista, joissa en koe riittävää hyvinvointia enkä tule kuulluksi yrityksistäni huolimatta.

Niin kauan, kun itse kielsin itseni, olin vihan vallassa. Nyt kun olen oppinut seisomaan rinnallani ja olemaan enää hylkäämättä itseäni tarvitsen yhä harvemmin aggressiota tai lamaannusta suojakseni. Minuun on alkanut juurtua ymmärrys vihasta voimana, joka saa virrata minussa vapaana viestien itselleni tärkeistä arvoista ja tarpeista ja antaen käyttövoiman, jolla ylitän elämäni esteitä. Vihan noustessa nykyään tiedän, että nyt jokin minulle tärkeä on uhattuna. Saatan yhä ensin reagoida, kun en vielä ole saanut kiinni, mistä oikeasti on tarkalleen kysymys. Mutta pysähtyessäni rauhassa hengittelemään vihani äärelle ja kuuntelemaan mitä se on noussut puolustamaan, pystyn nykyään jo nopeastikin siirtymään jämäkkyydellä ilmaisemaan itseäni.

Haastavaa on edelleen omien tarpeiden ja tunteiden tasa-arvoisena säilyttäminen minulle rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Siinä joudun varmaan aina olemaan erityisen hereillä, kun herkkänä aistin niin vahvasti toisten tarpeet ja tunteet, ja koen myös vahvaa mielihyvää, kun muilla on hyvä olla. Monesti huomaan vasta ajan kuluessa, että rajani on sittenkin ylittynyt, vaikka ensin ei tuntunut sille yhtään.

Kun nyt katson matkaani taaksepäin, koen nöyrää kiitollisuutta siitä rohkeudesta ja sinnikkyydestä, jolla olen itseäni eteenpäin puskenut, vaikka kauan näytti täysin toivottamalle saada asiaan mitään kunnon tolkkua ja saada tyhjennettyä loputtomalta tuntunut tukahtuneen vihan varasto. Kiitän elämän viisaista järjestelyistä, joiden kautta olen joutunut vihaani kohtaamaan ja näkemään miten se minussa toimii, ja monenlaisesta avusta, jota olen vihani kanssa sinuiksi tulemiseen saanut. Kiitän kehoani, joka on lisännyt jännittyneisyyttään ja fyysistä oireiluaan, kun en ole muuten kuullut ja ymmärtänyt, ja kiitän kaikkia niitä ihmisiä, joita on tielleni tuotu näyttämään missä on vielä epätasapainoa, missä en osaa olla vielä tarpeeksi jämäkkä tai mikä saa minut vielä reagoimaan, mihin kadotan voimani.

Hitonmoinen matka tämä on ollut, paikoin äärettömän yksinäinen, enkä yhtään ihmettele miksi niin moni jättää sen tekemättä. Tämä ymmärrys, sisäinen vapaus ja sisältä ohjautuvuus, joka tästä on seurannut, on kuitenkin jotain niin suurta ja voimaannuttavaa, etten kaikesta helvetillisyydestä huolimatta vaihettakaan jättäisi kokematta. Ja tottahan matka jatkuu edelleen. Innostuneella ihmetyksellä olen asettunut kuulolle, mitä viha haluaa minulle vielä itsestään paljastaa. Enää se ei ole pelottavaa, vaan äärimmäisen mielenkiintoista.

Sari Saario www.hoitolakeiju.fi