Minun vihani

Kirjoittanut Sari Saario www.hoitolakeiju.fi

Viha on aiheena puhuttanut minua viime aikoina kovasti. Oma matkani vihaan liittyen on ollut valtavan pitkä ja monikerroksinen. Olin jo lapsuuteni aikana ehtinyt kerätä sisääni niin paljon tukahtunutta vihaa, että murrosiästä n 30 vuotiaaksi olin kuin painekattila. Vihani ryöpsähteli minusta ulos hallitsemattomina reaktioina yllättävissä tilanteissa ja toisena ääripäänä olin kiltti, hillitty ja aina toiset huomioonottava. Sopeutin itseäni toisten tahtoon ja tarpeisiin sopivaksi, kunnes sain jossain vaiheessa tarpeekseni ja siirryin barrikaadeille ja vastustamaan. Olin vuoroin hyökkäävä ja vuoroin alistunut muiden tahdon edessä, muiden tahdon uhatessa omia minulle tärkeitä tarpeitani. Olin ärtynyt lähes jatkuvasti ja ihmettelin vuosikaudet miksi ihmeessä olin sisäisesti niin vihainen, kun kaikki oli kuitenkin ulkoisesti melko hyvin.

Pelkäsin kohdata vihaani, joka tuntui vain järjettömänä epämääräisenä ja outona möykkynä tai kokonaisvaltaisena hajottavana tunteena. Pelkäsin, että jos se ”jokin” alkaa todella tulemaan ulos, mikään ei riittäisi sitä purkamaan tai hajoaisin sen voimasta. Olin oppinut, että viha on kielletty ja sopimaton tunne, joka loukkaa muita ihmisiä, on huonoa käytöstä, ja jos sitä harmitusta voimakkaammin erehtyy ilmaisemaan, rankaisu on perheen yhteydestä erottaminen puhumattomuuden kautta, joka on lapselle totaalinen henkinen hylkäys.

Minut oli opetettu uskomaan, että vihassa on jotain hävettävää ja huonoa, rumaa ja itsekästä. Sen sijaan, että minulle olisi kerrottu, että VIHA ON VOIMAA, jonka avulla saan puolustaa itselleni tärkeitä asioita, arvoja ja tarpeita. Että ilman vihan voimaa en pysty asettamaan rajoja, kertomaan muille mikä on minulle ok ja mikä ei. Ja että vihan sisuunnuttamana saan myös käyttövoimaa/tahdonvoimaa, jolla pystyn menemään haasteiden ja esteiden läpi, ylittämään mukavuus- ja pelkorajojani.

Niinpä viha, joka olisi alun perin ollut puhdasta voimaa, alkoi pikkuhiljaa muuttua aggressiivisuudeksi, joka ei olekaan enää voimaa, vaan pelkoa. Pelkoa siitä, etten muuten tule kuulluksi tarpeineni kuin huutamalla tai käyttäytymällä uhkaavasti tai ylipäänsä niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että MINÄ OLEN VIHAINEN. Tarvitsin aggressiivisuutta turvaamaan oikeuttani olla vihainen, turvaamaan sitä, että minunkin tarpeeni ovat tärkeitä, huomioonotettavia ja kaipaan niille kuulemista, vaikkeivat ne aina toteudukaan. Ja koska aggressiivisuus ei kuitenkaan tuntunut hyvälle, välillä vajosin toiseen ääripäähän eli voimattomuuteen, joka vain kasvatti tukahtunutta vihaa sisälläni – ja häpeää, viallisuuden tunnetta.

Vihani toimi myös suojatunteena kipeämmille tunteille kuten pettymykselle, surulle ja häpeälle, jotka olisivat tarvinneet enemmän turvaa ja luottamusta voidakseen tulla tunnettaviksi ja ilmaistuiksi. Turva olisi tullut kannattelevasta aikuisesta, joka olisi erillisenä kyennyt ottamaan vastaan tunteeni ilman, että olisi ottanut niitä itseensä tai määritellyt, koska olen niitä riittävästi tuntenut. Viha suojasi viisaasti herkkää ydintä, joka olisi voinut rikkoutua liian sietämättömästä yksin koetusta tunnekivusta. Vihassa on kuitenkin niin paljon voimaa, että sitä on usein helpompi kestää kuin alas painavia tunteita.

PITKÄ PURKAMISEN TIE

Alkamalla purkaa pitkäjänteisesti kertynyttä tukahdutettujen tunteiden varastoa ja erityisesti vihavarastoa vuosien varrella mm. erilaisten kehoterapeuttisten hoitojen, energiahoitojen ja intuitiivisen maalaamisen avulla, olen pala palalta tullut tietoiseksi siitä valtavasta kohtaamatta jääneiden tarpeideni varastosta, joka oli tehnyt minut niin pohjattoman vihaiseksi. Turhautunut viha oli suureksi osaksi kertynyt avuttomuutta minussa aiheuttaneista asioista – mm. siitä, ettei tarpeitani osattu riittävästi kuulla ja ottaa vastaan, etten saanut riittävää tukea ja tunteiden säätely mallia voimakkaasti tuntevana erityisherkkänä lapsena, vaan tuntemisesta rangaistiin ja jätettiin yksin. Ettei minulla lapsena ollut mitään vaikutusmahdollisuuksia aikuisen henkisen ylivallan edessä ja että negatiivinen käytökseni niin usein tulkittiin tahallisena pahuutena tai huonokäytöksisyytenä, eikä lapsen viattomana elämään opetteluna, jossa tapahtuu virheitä ja ylilyöntejä tai aiheellisena reaktiona jollekin, joka ei ollutkaan oikein.

Olin oppinut, että minun tunteeni eivät ole pelkästään minun tunteitani, jotka kertovat minusta, vaan henkilökohtainen loukkaus rakastamilleni ihmisille ja minun oli aina osattava ottaa huomioon muiden tunteet. En tiennyt, että myös aikuiset ovat vastuussa omista tunteistaan, joita valitsevat takiani kokea. Itseasiassa muiden tunteiden ja tarpeiden huomioiminen oli paljon tärkeämpää kuin omieni huomioiminen. Ja erityisherkkänä olin siinä erityisen taitava, jopa valtavan ylpeä taidostani.

Kun sitten vyyhti pikkuhiljaa aukesi enemmän ja enemmän, tuo ylpeys alkoi vaihtua epäuskoon – eikö minussa olekaan vikaa, enkö olekaan paha ihminen, pöyristykseen – mitä ihmettä minulta on vaadittu, vihan voimistumiseen sisälläni – tulin entistä vihaisemmaksi kaikelle tapahtuneelle, väärinkäsitykselle, jota olin vuosikaudet itsessäni kantanut, sisäänpäin kääntyneen vihan kääntymiseen ulospäin – se alkoi selkeytyä ja suuntautua sinne minne pitääkin lakaten syömästä minua sisältäpäin, ja loppuen lopuksi suruun – itseni puolesta kun olin joutunut selviämään sisäisesti niin yksin, ja uudelle pitkälle matkalle – kohti jämäkkää, tasapainoista vihan voiman sallimista itselle ja sen ilmaisun tasapainoista opettelua.

Viha työskentelyyn on tarvittu monia vaiheita ja ominaisuuksia;

  • tunnistamista
  • tiedostamista
  • sanallistamista
  • kehollistamista
  • purkamista
  • kehotyöskentelyä
  • rajatyöskentelyä
  • sisäisen oikeuden ja luvan vapauttamista vihalle
  • näkyväksi ja kuuluvaksi uskaltautumista
  • väärinymmärrysten oikaisua
  • huutamista ja kiroilua
  • uskomusten purkua
  • erillisyyden ja minuuden vahvistamista
  • sisäisen turvan kasvattamista
  • häpeän ja syyllisyyden sietämistä ja kohtaamista
  • suremista ja luopumista
  • valtavasti rohkeutta
  • irti päästämistä
  • anteeksiantoa
  • suostumista
  • alkuun palaamisia
  • oman voiman tutkimista ja haltuunottoa
  • pelkojen ja ylilyöntien sietämistä
  • vaikeita ihmissuhteita ja rajoja ylittävää kohtelua (muuten en olisi saanut vihaani näkyville)
  • kehollisten jännitteiden purkamista
  • kärsivällisyyttä ja periksiantamattomuutta
  • kehollisten oireiden syvällistä tutkimista
  • toisten ihmisten tunteiden ja reaktioitten sietämistä rajoja ilmaistaessa
  • itsen tasa-arvoistamista muiden rinnalle – minunkin tarpeeni ovat arvokkaita
  • tietoista hengittelyä
  • tunne- ja tarvesanojen löytämistä
  • uskallusta olla erimielinen
  • omista tunteista ja tarpeista vastuunottoa
  • ilmaisuun uskaltautumista hylkäämisenkin uhalla

Olen alkanut vihdoin luottaa, että tulen kuulluksi – vähintään itselleni, että tarpeeni ovat arvokkaita ja tasa-arvoisia muiden tarpeiden rinnalla – minulle itselleni, etten enää itse hylkää itseäni vaikka minut ulkopuoleltani hylättäisiin, että ilmaisen sen mitä haluan muiden ihmisten minusta tietävän ja voin viedä itseni pois tilanteista, joissa en koe riittävää hyvinvointia enkä tule kuulluksi yrityksistäni huolimatta.

Niin kauan, kun itse kielsin itseni, olin vihan vallassa. Nyt kun olen oppinut seisomaan rinnallani ja olemaan enää hylkäämättä itseäni tarvitsen yhä harvemmin aggressiota tai lamaannusta suojakseni. Minuun on alkanut juurtua ymmärrys vihasta voimana, joka saa virrata minussa vapaana viestien itselleni tärkeistä arvoista ja tarpeista ja antaen käyttövoiman, jolla ylitän elämäni esteitä. Vihan noustessa nykyään tiedän, että nyt jokin minulle tärkeä on uhattuna. Saatan yhä ensin reagoida, kun en vielä ole saanut kiinni, mistä oikeasti on tarkalleen kysymys. Mutta pysähtyessäni rauhassa hengittelemään vihani äärelle ja kuuntelemaan mitä se on noussut puolustamaan, pystyn nykyään jo nopeastikin siirtymään jämäkkyydellä ilmaisemaan itseäni.

Haastavaa on edelleen omien tarpeiden ja tunteiden tasa-arvoisena säilyttäminen minulle rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Siinä joudun varmaan aina olemaan erityisen hereillä, kun herkkänä aistin niin vahvasti toisten tarpeet ja tunteet, ja koen myös vahvaa mielihyvää, kun muilla on hyvä olla. Monesti huomaan vasta ajan kuluessa, että rajani on sittenkin ylittynyt, vaikka ensin ei tuntunut sille yhtään.

Kun nyt katson matkaani taaksepäin, koen nöyrää kiitollisuutta siitä rohkeudesta ja sinnikkyydestä, jolla olen itseäni eteenpäin puskenut, vaikka kauan näytti täysin toivottamalle saada asiaan mitään kunnon tolkkua ja saada tyhjennettyä loputtomalta tuntunut tukahtuneen vihan varasto. Kiitän elämän viisaista järjestelyistä, joiden kautta olen joutunut vihaani kohtaamaan ja näkemään miten se minussa toimii, ja monenlaisesta avusta, jota olen vihani kanssa sinuiksi tulemiseen saanut. Kiitän kehoani, joka on lisännyt jännittyneisyyttään ja fyysistä oireiluaan, kun en ole muuten kuullut ja ymmärtänyt, ja kiitän kaikkia niitä ihmisiä, joita on tielleni tuotu näyttämään missä on vielä epätasapainoa, missä en osaa olla vielä tarpeeksi jämäkkä tai mikä saa minut vielä reagoimaan, mihin kadotan voimani.

Hitonmoinen matka tämä on ollut, paikoin äärettömän yksinäinen, enkä yhtään ihmettele miksi niin moni jättää sen tekemättä. Tämä ymmärrys, sisäinen vapaus ja sisältä ohjautuvuus, joka tästä on seurannut, on kuitenkin jotain niin suurta ja voimaannuttavaa, etten kaikesta helvetillisyydestä huolimatta vaihettakaan jättäisi kokematta. Ja tottahan matka jatkuu edelleen. Innostuneella ihmetyksellä olen asettunut kuulolle, mitä viha haluaa minulle vielä itsestään paljastaa. Enää se ei ole pelottavaa, vaan äärimmäisen mielenkiintoista.

Viha voimavarana workshopissa pääset tutkimaan ja avaamaan aihetta  itsessäsi. Seuraava kerta keväällä 2020, ajankohta tarkentuu myöhemmin.

Jätä kommentti