Katse, joka ei oikeastaan katso, vaan heijastaa fantasiaa, jonka on luonut sisälleen,
jonka on nähnyt toisten toteuttamana tai kehitellyt itse päähänsä.
Katse ei katso ihmistä, vaan kuvaa,
jonka haluaa nähdä kiihottuakseen, saadakseen nautintonsa, kokemuksensa, purkaakseen paineensa, tunteakseen edes jotakin.
Voimakas ”ihailu”, joka ei tunnu sielussa, vaan ohittavana, tukehduttavana, rajat ylittävänä, röyhkeästi riisuvana katseena ja olemuksena,
joka ei kunnioita, vaan tunkeutuu ja haluaa käyttää, viihtyä.
Tai peitelty lapsenomainen ”huomaamaton” tirkistely, muka salaa,
joka yhtälailla näkee esineen, kohteen, omien tarpeiden täyttymyksen
ja saa kohteessaan aikaan puistatuksia.
Suoritus, joka käyttää ja on vietävä loppuun, vaikka tyhjyys tuntuu joka solussa, eikä todellisesta kohtaamisesta ole tietoakaan.
Ei läsnäoloa, elävyyttä, kuuntelua, tilanteen seurailua, hienovaraisuutta, halua tai kykyä kulkea hetkessä, jakaa, kuunnella, avautua haavoittuvaiseksi,
vain pakenemista malttamattomuuteen, puskemiseen, kiireeseen,
kaavamaisiin opeteltuihin toimintoihin, tekniikoihin, joilla pyritään saamaan aikaan jotakin.
Naisena jatkuvasti kasvava outo tunne kehossa – epämukava, puistattava, ristiriitainen, turvaton, suojaamaan ja sulkeutumaan haluava.
Jokin ei kohtaa, toistuvasti – katseessa, sanoissa ja teoissa, tunnelmassa.
Jälkeenpäin yksin jäänyt, kohteena ollut, ei jaettu olo.
Ammottava tyhjyys, joka jää huutamaan Yhteyttä.
Suru todellisuuden tuntemisesta koko olemuksessa,
molempien puolesta.
Raivo, joka haluaa puolustaa pyhää.
Viisas keho alkaa kieltäytyä, poistua paikalta, sulkeutua, välttää.
Se ei halua vastaanottaa enää yhtään jotakin, joka ohittaa, käyttää, hyödyntää, haluaa ottaa antamatta itse muuta kuin välttämättömän, joka ei kunnioita ihmisyyttä, eikä pyhää.