Sieluna maailmassa -blogi

Kuka kertoisi, miten pysyä omassa itsessään, vaikka aistii toisia lähes yhtä paljon kuin itseään.

Kuka kertoisi, miten tulla toimeen kaiken aistimansa kanssa ilman tarvetta reagoida, sulkeutua.

Kuinka uskaltaa pysyä avoimena, vaikka pettymyksiä ihmisten kanssa on ollut niin paljon.

Kuinka olla ymmärrettävä ihmisille, jotka eivät havainnoi niin pikkutarkasti yksityiskohtia ja vivahteita, eivätkä ymmärrä, että joillekin sellainen on arkipäivää.

Kuinka kommunikoida maailmassa, jossa poikkeava ajattelu hämmentää.

Kuinka tulla kuulluksi, kun ajatukset ylittävät normi käsityksiä ja maailmankuvaa.

Kuinka jaksaa sitä, ettei useinkaan kellään ole vastineeksi mitään sanottavaa, kun ei ole edes ajatellut moisia.

Kuinka jaksaa erilaisuudesta seuraavaa yksinäisyyttä eristäytymättä.

Kuinka sietää karkeita energioita hajoamatta – seksuaalisuuden muuttumista niin tarve- ja suorituskeskeiseksi, läsnä olemattomuutta, hienovaraisuuden puuttumista, epäaitoutta, tunteiden piilottelua, kanssa ihmisten haluttomuutta jakaa sisintään, viattomuuden ja totuudellisuuden katoamista.

Kuinka tulla toimeen tuskan kanssa, jota kokee maailman ymmärtämättömyydestä elämän syviä tasoja kohtaan.

Tuskan, jota tuntee kun kohtaa lasten ja eläinten ymmärtämätöntä kohtelua, tahatontakin.

Kuinka selittää, että hetkessä pystyy havainnoimaan energian kautta, sanojen ulkopuolella, vallitsevan todellisuuden.

Kuinka katsoa kaikkea olemassa olevaa ilman tarvetta tuomita tai arvostella.

Kuinka säilyttää itsensä ehyenä ja kokonaisena, vaikka tulee väärinymmärretyksi selityksistä huolimatta.

Kuinka yhdistää ääretön herkkyys ja voima itsessään tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Kuinka tulla sinuiksi näiden ääriominaisuuksien kanssa, niin ettei kumpikaan ryöpsähtele itsestä ulos hallitsemattomasti.

Kuinka sietää kaikkea kykenemättömyyttä, inhimillisyyttä ja vajavaisuutta itsessään, jota on yllin kyllin, vaikka on kuinka tiedostava.

Välillä minä en vaan kerta kaikkiaan tiedä…

…Sari

 

Kohta lopuillaan oleva kymmenvuotis jakso (40-50v.) on ollut ihan uudella tapaa antoisa ja myös haastava. Koko tähänastisen aikuisikäni n. 25 vuoden ajan olin nähnyt säännöllisin väliajoin unia talosta, jonka huoneisiin tutustuin vuosien varrella pikkuhiljaa. Ymmärsin jo nuorena, että talo symboloi elämääni ja sitä matkaa, jonka tulen käymään tietoisesti kohtaamalla kaiken mitä kohdattava on. Unien kautta voin katsoa missä olen menossa ja saan tärkeää informaatiota.

Talossa toiset huoneet olivat kauniita ja viihtyisiä, toiset pimeitä ja pelottavia. Ullakolla mm. huone, johon minua rohkaistiin yli kymmenen vuoden ajan, ennen kuin kauhultani kykenin sinne menemään edes unessa. Aluksi en pystynyt katsomaan edes tämän huoneen ikkunaan, saati menemään portaikkoon, joka johti huoneeseen. Ullakko symboloi järjetöntä oman Valoni/Voimani pelkoa – oli turvallisempaa olla pieni, näkymätön ja voimaton, kuin uskaltaa antaa oman Valon tulla esiin ja loistaa.

Lopulta jossain kohtaa seurasi myös kellari kerros, jota kävin läpi useamman vuoden tutkien sen tuntemattomia, pimeitä sokkeloita. Viimeisenä unena tästä talosta näin, miten menin alimpaan kerrokseen, joka oli täynnä kammottavia olentoja ja tiesin, että vaikka pelkoni oli lamaannuttava, minun on vain mentävä ja luotettava omaan Valooni ja Voimaani, jolloin mitään pahaa ei pääse tapahtumaan. Unessa menin vapisten tähänkin tilaan, ja vaikka pelkäsin kuollakseni, pystyin kaikkien kauhujen keskellä säilyttämään Valoni ja Voimani, koska luotin niihin jo niin paljon. Silloin tiesin, että olen tutkinut tämän elämäni ”talon” loppuun ja voin siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Erityisen mielenkiintoista oli, miten juuri tuossa kellarin viimeisen sokkelon vaiheessa kohtasin tunnekehoterapia koulutuksessani pohjattoman häpeäni, joka oli lonkeroitunut epämääräisyydessään koko minuuteni ympärille vääristäen ja manipuloiden olemassa oloani sekä kokemustani itsestäni ja elämästä. Koulutuksessa haastoin häpeäni (vetäjän upeaa energiamallia mallintaen) Voimallani näyttämään kasvonsa ja irrottamaan otteensa minusta, vaikka meinasin lamaantua pelosta, jota häpeän kohtaaminen ja siihen linkittyneiden asioiden katsominen sai minussa aikaan.

Sitten eron jälkeen jossain kohtaa tein illalla meditaation, jossa pyysin saada olla vielä tietoisemmassa yhteydessä Sieluuni jatkossa. Yöllä näin unen täysin uudenlaisesta talosta. Muistan sen vieläkin äärimmäisen kirkkaasti. En ole koskaan nähnyt tai edes kuvitellut vastaavaa taloa. Talo oli valtavan iso, niin iso, ettei sitä voi edes läpikäydä päiväkausiin. Olohuoneesta avautui koko talon levyinen panoraama ikkuna, jonka maisemassa näyttäytyi kerralla kaikki mahdollinen kaunis, mitä maailmassa voi näkyä – vuoria, laaksoja, vesiputouksia, sateenkaaria, peltoja, metsiä, järviä, meriä, jokia, eläimiä… Ihmettelin miten on mahdollista nähdä kaikki yhtä aikaa. Joku esitteli minulle taloa ja kertoi sen aivan uudenlaisista lämmitys- ja käyttöjärjestelmistä, jotta osaisin käyttää niitä. Kaikki oli täysin ennennäkemätöntä, jotain johon en ollut koskaan ennen törmännyt. Unessa totesin esittelijälle rauhallisesti ja innostuneena, että tämän talon asumisen opetteluun tarvitsen vuosikausia tutustumisaikaa ja yhdessä totesimme, että tästä se lähtee :). Herätessäni tiesin, että Sielutietoisuuteni oli astunut ohjaksiin ja ihmistietoisuuteni väistynyt taustalle. Tästä lähtien tulisin katsomaan elämääni ja tätä maailmaa ensisijaisesti Sielutietoisuuteni näkökulmasta ja ihmistietoisuuteni toimii avustajana, jotta säilytän ymmärrykseni ihmisyyden näkökulmaan ja persoonani haasteisiin , mutta se ei tule enää olemaan ensisijainen näkökulma minulle.

Ja niin on tosiaan käynyt. Tämän kymmenvuotis jakson olen opetellut antautumaan Sielutietoisuudelleni yhä enemmän ja opetellut havainnoimaan ja ymmärtämään mikä ero siinä on ihmistietoisuuteen nähden ja miten sitä voi pukea sanoiksi ihan normaalina asiana ilman mystiikkaa. Myös miten sovittaa itseä ja omaa näkökulmaa maailmaan, joka pääsääntöisesti toimii vielä pelkästä ihmistietoisuuden vinkkelistä eli mm. mielen logiikan, pinnallisten syy ja seuraus suhteiden sekä lineaarisen ajan näkökulmasta .

Tällä hetkellä minulle alkaa olla aikalailla selvillä kuka minä olen, mistä olen tähän tullut, mikä kaikki siihen on vaikuttanut, mistä aineksista nykyisyyteni on muokkautunut. Realismikin on astunut jollain tapaa kuvaan – Sielullisena ihmisenä minulla on aivan valtavasti voimavaroja käytössäni ja mahdollisuuksia, joista valita, jos en itse seiso niiden mahdollisuuksien edessä, mutta ihmisyydessä minulla on myös persoonan tuomia henkilökohtaisia rajoitteita, jotka eivät korjaannu tahdon kautta vaikuttamalla, vaan enemmänkin antautumisen, hyväksynnän ja suostumisen kautta ne voi ottaa osaksi itseä ja kokea niistä huolimatta olevansa riittävä.

Tämän asian kanssa olen ollut erityisesti vastakkain Sielutietoisuuden voimistumisen myötä. Tahdonvoimani on sen verran massiivinen, että olen pystynyt elämäni varrella muuttamaan sen avulla todella isoja asioita itsessäni. Nyt elämä halusi muistuttaa, että kaikki asiat eivät ole hallittavissa ja tahdolla ratkaistavissa. On paljon sellaista, jonka edessä voi vain suostua, päästää irti ja antautua. Löytää itseään kohtaan myötätunto, armo, rakkaus ja hyväksyntä, vaikka ei kaikesta tietoisuudesta huolimatta kykene toisenlaiseksi, ”paremmaksi”. Ei tarvitse loputtomasti itsetarkoituksellisesti korjata, parantaa, fiksata. On uskallettava suostua myös omaan ihmisyyteen tarkoituksenmukaisena asiana –  riittämättömyyteen, rajallisuuteen, inhimillisyyteen, haavoittuvuuteen ja siihen, että tarvitsemme toisia.

Minusta oli tullut siinä määrin omavoimainen, että elämä katsoi parhaaksi palauttaa todellisuuteen ja muistuttaa asiasta. Aloin tajuta, että olin alkanut suorittaa täydellistä ihmisyyttä. Elämä alkoi peilata minulle omavoimaisuuttani ja siitä seuraavaa yksinäisyyttä, sekä armotonta vaatimustasoani itseäni kohtaan tietoisuuteni takia. Lähi-ihmissuhteiden pettymykset, joiden takia olin ottanut omavoimaisuuden suojakseni alkoivat tulla uudenlailla näkyville, lempeästi pakottaen minua katsomaan kontrolloinnin tarvettani, tarvitsemattomuuteni harhaa.

Avioeron jälkeen kaipaamani loputon tilan, yksin olon ja sisimpääni kääntymisen tarpeeni oli jo ajat sitten täyttänyt tehtävänsä ja alkanut huomaamattani kääntyä vankilakseni, joka alkoikin eristää minua maailmasta ja toisista ihmisistä. Olin alkanut uskoa, että vahvan Sieluyhteyteni takia saan kaiken tarvitsemani sitä kautta, mutta minun oli todettava, että ihmisenä ” minä tulen minuksi vain sinun kauttasi”. Jokainen meistä tarvitsee toista ihmistä ikään kuin todistamaan olemassa oloaan, jakamaan ihmisenä olon kokemusta ja kauneutta, inhimillisyyttä. Oli myös aika alkaa ymmärtää, kunnioittaa  ja arvostaa syvällisesti uudella tavalla kehollisuuden/oman kehokokemuksen tärkeyttä, merkitystä ja mahdollisuuksia Sielutietoisuuden konkreettiseen ilmentämiseen ja tavoittamiseen.

Ja pikkuhiljaa olen alkanut kääntyä takaisin maailmaan ja ihan uudenlaiseen yhteyteen toisten ja itseni kanssa – uudenlaisen minuuteni kautta ihmetellen, tunnustellen, hämmästellen ja hetkiin suostuen. Sillä kaikki on tavallaan sisäisesti uutta koko ajan. Mihinkään vanhaan ei voi nojata, juuri mikään vanha ei päde enää, ulkopuolella ei ole enää turvarakennelmia mihin nojata, vaikka kuinka haluaisi. Ulkoisesti monikaan asia ei ole muuttunut, mutta sisäisesti tuskin mikään on ennallaan.

Aivan mahtavaa tämä kaikki, ja yhtä aikaa todella pelottavaa, kun yhteys omaan keskustaan jostain syystä hetkittäin katoaa. Vaikka toisaalta kaiken pohjalla on nykyään ihmeellinen rauha ja levollisuus, joka ei enää katoa pintatason kuohunnoista huolimatta. Tärkein muistettava jokaisessa haastavassa hetkessä on olla puuttumatta ensisijaisesti ulkopuolella olevaan, vaan aina ensin keskittyä palauttamaan yhteys omaan keskustaan ja malttaa rauhassa katsoa mitä siitä seuraa. Hetki hetkeltä ja kohtaaminen kohtaamiselta voin vain todeta – ahaa, tällainen ihminen olen siis tänään – MIELENKIINTOISTA.

…Sari

 

Kontrollointia tarvitaan vain siellä missä on turvattomuutta. Siitä on mahdollista vapautua sitä mukaan kun sisäinen turvallisuuden tunne kasvaa ja alkaa tiedostaa omaa tapaansa kontrolloida.
Tavaksi jäänyt ja tiedostamaton kontrollointi kapeuttaa elämäämme ja estää meitä saamasta kaipaamaamme, eikä päästä meitä koskaan lepäämään, kokemaan itseämme ja elämää riittäväksi, helpoksi ja virtaavaksi.

Kontrollointi

Yritystä välttää jotain,
joka tekee liian kipeää,
joka muistuttaa vanhasta tuskasta,
joka vie hallinnan tunteen,
jättää elämän armoille.
Aiheuttaa turvattomuutta – tavalla tai toisella.
Pitää kalvavan riittämättömyyden loitolla.

 

Epäluottamusta siihen, että kaikki on hyvin,
vaikka meneekin omalla painollaan tai
ihan erilailla kuin kuvitteli.
Että elämä kantaa,
vaikkei ole joka hetki itse ohjaksissa.
Puuttumassa kaikkeen,
sanomassa mielipiteitään,
varmistamassa ja pakottamassa.

Miten uskaltaa päästää irti,
antaa olla, luottaa, antautua,
kun kontrollointi on koko elämän
varmistanut näennäistä turvallisuutta
vakuuttavilla harhakuvillaan?

Miten päästää irti pelosta,
suoranaisesta kauhusta?
Antaakin ohjakset kokonaan elämälle,
Korkeammalle Viisaudelle
ja luottaa, että niin on hyvä
vaikkei mistään ole takeita,
vaikkei vielä tiedä lopputulosta,
kun maa katoaa hetkeksi jalkojen alta
ja kaikki uhkakuvat aktivoituvat
kuiskien tuttuja tarinoitaan.

Miten tunnistaa kaikki ne lukemattomat
kontrolloinnin muodot,
joilla välttää viimeiseen asti vaikeita tunteita
ja sisäistä turvattomuutta,
joilla välttyä kohtaamasta sitä kipua,
joka jo kauan sitten oli enemmän kuin sietämätöntä?
Selviytymiskeinot, joilla pitää kaikki hanskassa,
vakaana, ennallaan.

Kaipaamme niin kipeästi muutosta
jumittuneisiin elämäntilanteisiimme.
Muutoksen vain pitäisi tapahtua
hallitusti ja hillitysti, ilman luopumisia.
Niin, ettei tarvitsisi tehdä selkeitä valintoja,
tunnistaa omia turvarakennelmia ja päästää niitä menemään.
Ottaa vastuuta, poistua mukavuusalueelta,
sitoutua mihinkään.

Kontrolloinnista vapautuminen on mahdollista
sen rehellisen tunnistamisen kautta,
mihin on sitonut oman turvallisuuden tunteensa –
kiireeseen, jatkuvasti hyödyllisenä ja tekevänä oloon,
täydellisyyden illuusion ylläpitoon,
tahdolla asioiden pakottamiseen, ehtoihin,
inhimillisyyden loitolla pitämiseen, muuttumattomuuteen,
elämän luonnolliseen virtaukseen puuttumiseen…

Ja mistä löytää tilalle aitoa turvallisuutta –
kykyä kuulla, ja sallia itselleen
omia tunteitaan ja tarpeitaan,
ottaa niistä vastuu ja puolustaakin tarpeen vaatiessa,
kykyä laittaa rajoja itselleen ja toisille,
höllätä tarvittaessa ja ottaa tilaa,
sanoa EI kun on sen aika,
sanoa myös KYLLÄ ajallaan.

Olla luotettava itselleen – voida luottaa ettei itse ohita, sivuuta,
jätä yksin itseään tarpeineen ja tunteineen.
Ettei pakota ohi sen mikä tuntuu hyvälle,
sallien riittävästi lepoa ja olemista,
unohtamatta tasapainoista aktiivisuutta.

Ettei mikään mitä tekee tai on tekemättä
olisi varmistamassa
keinotekoista, ylläpidettyä turvallisuuden tunnetta.
Silloin kaikki saa vain Olla ja tapahtua tavallaan,
viedä oman aikansa ja paikkansa.
Kaikki on hyvin – joka tapauksessa.
Eikä kontrollointia enää tarvita.

 

© Sari kirjoitettu 8/2016

Avioero on ollut elämäni opettavaisempia tapahtumia kaikkineen. Se tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden ottaa todella vastuu omasta itsestään ja onnellisuudestaan, ymmärtää syvästi ettemme ole koskaan loppuen lopuksi vastuussa kuin itsestämme, sekä kohdata kaikkia niitä pelkoja ja uskomuksia, joita tällaisen asian ympärille on nivoutunut henkilökohtaisesti, suvun piirissä, kollektiivisesti ja kanssa ihmisten mielissä. Avioero oli minulle tähän mennessä suurin opettaja vastuulliseksi aikuiseksi kasvamisen ja Sieluni äänen todellisen kuuntelemisen tiellä, jossa myös vapaaehtoisesti luovuin turvasatamasta, jonka suojissa vastuutaan voi pelkoihinsa vedoten pakoilla vaikka loppuelämänsä.

Olin ihminen, jolle avioero ei ollut edes vaihtoehto. Olin perustanut perheen siinä ehdottomassa ajatuksessa, että pysymme aina yhdessä ja kaikki ongelmat ovat selvitettävissä, kun vain teemme tarpeeksi töitä yhdessä asioiden eteen. Ja töitä teinkin, kaikin mahdollisin keinoin joita tiesin – lukemalla, purkamalla haavojani terapiassa ja hoidoissa, puhumalla, muuttamalla itseäni, uskomalla loputtomasti tulevaan kaikesta olemassa olevasta huolimatta yms., niin, että loppuen lopuksi olin aivan uuvuksissa kaikesta yrittämisestä – tuli aika suostua kaikkeen siihen mikä oli totta ja vallitsevaa, halusin tai en.

Suurimman tuskan koko prosessissa koin siinä hetkessä, kun tajusin muutamia vuosia ennen varsinaista eroa, etten enää halua tällä tavoin hakata päätäni seinään samojen haasteiden edessä loputtomasti, menettää itsearvostustani ja uudenlaista voimaani, kun en voi jakaa toisen kanssa sitä itseäni, joksi olin muuttunut. Aloin myös vihdoin nähdä, etteivät läheskään kaikki asiat ole vain minusta kiinni, ettei tietyt minulle elintärkeät asiat muutu, vaikka tekisin, puhuisin tai olisin mitä, jos toinen ei vaan halua niiden äärelle pysähtyä. Oli suuri järkytys tajuta, etten voi enkä halua pakottaa itseäni enää sellaisiin olosuhteisiin, jossa voin todella huonosti ja jossa en voi enää arvostaa itseäni enkä toista, ja ainoa vaihtoehto kaiken jälkeen minulle on avioero, jotta voin jatkaa elämääni ja kokea sen elämisen arvoiseksi.

Vielä muutaman vuoden yritin sulkea Sieluni ohjausta, sydämeni ääntä, jotta minun ei tarvitsisi rikkoa perhettäni, joka oli minulle kaikki kaikessa. Kohtasin lamaannuttavia pelkoja selviytymisestä, eron vaikutuksista lapsiin, kaikista muutoksista ja luopumisista, joita ero tulisi pitämään sisällään, kaikesta epätietoisuudesta mitä ja miten tulisi tapahtumaan, miten elämämme jatkuisi siitä eteenpäin. Myös sen sietäminen, etten tule saamaan etukäteen minkäänlaisia takeita mistään, että valintani on oikea, ja että olivatpa seuraukset päätöksestäni millaisia tahansa olen niistä vastuussa, oli musertavaa. Etten voi muuta kuin luottaa jälleen sisäiseen ääneeni, Sieluni ohjaukseen, vaikka nyt kyse on muidenkin ihmisten elämän muuttumisesta kuin pelkästään minun. En ole koskaan tuntenut suurempaa yksinäisyyttä, enkä toisaalta koskaan ollut yhtä aikaa niin voimakas kuin tämän prosessin aikana.

Erityinen oppi oli valinnan teon tärkeys. Maailmankaikkeus tulee kaikin tavoin apuun heti kun teemme selkeän valinnan! Ennen sitä olemme ikään kuin välitilassa – toisaalta joo, toisaalta ei – ja maailmankaikkeus tukee molempia, jolloin kaikki on tosi sekavaa ja vaihtelee koko ajan. Heti kun valinta on tehty, alkaa melkein heti vahvistua, että se on ollut oikea (jos se on Sielun suunnitelman mukaisesti ollut tarkoituksenmukainen) ja asiat lähtevät rullaamaan uskomattomilla tavoilla eteenpäin. Se ei voi tapahtua ennen, sillä tietoinen valitseminen on oman voiman tietoista käyttöönottoa. Ja sitä maailmankaikkeus meiltä haluaa – että uskallamme ottaa vastuun itsestämme ja onnellisuudestamme, käyttää meille annettua voimaa, uskallamme ottaa oman elämämme ohjat omiin käsiimme ja uskallamme TAHTOA itsellemme sellaista, jonka sisimmässämme koemme tärkeäksi ja todeksi, vaikkemme tiedä mitä tulee tapahtumaan.

Avioero pamautti päin näköä ajan kanssa myös sen mihin kaikkeen olin sitonut kokemukseni turvallisuudesta, mitä edellytyksiä olin elämälleni määritellyt millaista sen pitäisi olla, jotta kokisin oloni turvalliseksi. Huh, se se vasta oli menoa! Minulla ei ollut aavistustakaan millaisia uskomuksia olin turvaan sitonut. Tottakai perheyhteisöön kuuluminen tuo monenlaistakin turvaa – pysyvyyttä, taloudellisen tuen yms. Mutta onko turvan kokeminen niistä kiinni? Ei, jos ei anna olla.

Koska en enää voinut nojata perheen ja parisuhteen tuomaan automaattiseen turvaan, jouduin kääntymään sisimpääni ja etsimään turvan sieltä – ainoa todellinen turva, joka meillä koskaan on loppuen lopuksi muutenkaan. Voimme menettää kaiken elämäämme kuuluneen koska vain ja silti kokea turvaa omassa itsessä. Niinpä näkyville alkoi nousta kaikkea sitä mikä aiheutti minussa turvattomuutta, ja sitä oli paljon.

Helvetillinen muutamien vuosien jakso, mutta NIIN tarpeellinen ja harhoista riisuva, joka pakotti hyvällä tavalla oppimaan hetkessä elämistä ja luottamista, että kaikki tärkeät tarpeet täyttyvät ja elämä kantaa, vaikka mm. taloudellinen toimeentulo muuttui olennaisesti. Yksi hassukin oivallus oli, miten olin sitonut turvallisuuden tunnettani edeltä varattuihin lomiin. Buukkaamalla lomaan jo hyvissä ajoin etukäteen edes jotakin kivaa, saatoin levätä lähestyvän loman ohjelman ”varmuudessa”. Nyt siihen ei ollut enää mahdollisuutta ja opin ymmärtämään, että voin kokea aivan huikeita lomia vain tarttumalla hetkeen ja luopumalla pakon kautta asioiden varmistamisesta. Sain mahdollisuuden valita lepäänkö silti luottamuksessa tulevaisuuteen, vaikken pysty enää varmistamaan ja varaamaan asioita samalla lailla vai elänkö pelossa ja epäluottamuksessa sen takia.

Tämä aika oli monenlaisia sisäisiä valintoja valintojen perään ja vastuunottamista omista tunteista, ajatuksista ja onnellisuudesta – onko juhlapyhät pilalla kun niitä ei voi viettää saman lailla kuin ennen vai voinko löytää jotain ihan uutta, olenko epäonnistunut ihminen, kun osa läheisistäni koki avioeron epäonnistumisena vai pitäydynkö omassa totuudessani, jonka sydämessäni vahvana tunsin, että kokisin itseni epäonnistuneeksi vain jos ohitan Sieluni äänen, eikö minulla ole enää perhettä kun siihen ei kuulu miestä vai voinko kokea perheenä myös yksikön, jossa on vain äiti ja lapset. Uskallanko luottaa myös siihen, että lapsillanikin on Sielun suunnitelma, johon tämä ero on kuulunut kun se kerran tapahtuu vai pidänkö itseäni loputtomassa syyllisyydessä lasteni takia.

Mieletöntä oli löytää vastaavanlaisissa asioissa näkökulmia ja mahdollisuuksia, joita ei ollut joutunut koskaan edes miettimään. Luoda itse ihan uudenlainen katsantokanta tapaan elää, jonka keskiössä ei ole tyypillinen ydinperhe. Se vaati tietoista irrottautumista yleisistä uskomuksista ja mielipiteistä, itsensä avaamista sellaisille asioille, joita ei aiemmin ollut olemassa, kun ne eivät koskeneet minua mitenkään. En myöskään halunnut itselleni eronneen identiteettiä, vaan minulle oli tärkeää pysyä ihmisenä, Naisena, joka oli tehnyt merkittäviä ja rohkeita valintoja sydäntään kuunnellen.

Oikeastaan täytyi löytää kokonaan uusi identiteetti – kuka Minä Olen nyt, kun en enää olekaan jonkun vaimo, enkä äitikään koko ajan kun lapset olivat säännöllisesti myös isällään. Yht äkkiä oli paljon omaa aikaa, jossa kukaan muu ei määritellyt olemistani kuin minä. Kuka Minä Olen Minuna, riippumatta mistään roolista tai toisista ihmisistä, mistään ulkopuolisesta määritelmästä. Kuka on se Sari, joka on kulkenut tällaisen matkan, tehnyt tällaisia valintoja ja päätöksiä, elänyt tällaista elämää ja mitä haluan tästä eteenpäin? Erotessani olin 41-vuotias.

Ihmisen kehityskaareen Sieluna kuuluu, että 42 vuoden iän paikkeilla meidän on aika kohdata siihen astiset elämämme valinnat, hyväksyä se, että nuoruus on takana ja korjata tarvittaessa suuntaa, jotta pääsisimme mahdollisimman lähelle takaisin Sielun suunnitelmaamme ja ottaisimme vastuun valinnoistamme. Siksi meidät haastetaan luopumaan kaikesta sellaisesta, mikä ei enää toimi elämässämme. Jos emme tee sitä itse vapaaehtoisesti, saamme mahdollisuuden mm. avioerojen, työpaikan ja omaisten menetysten tai sairastumisten kautta. On aika oppia tietämään, mikä on olennaista ja itselle hyväksi korkeampaa minää ja sielua ajatellen sekä todella toimia sen mukaan.

Itsestämme on sitten kiinni käytämmekö mahdollisuuden vai jatkamme todellisuuden pakenemista ja ulkoisten olosuhteitten syyttämistä epätyydyttävästä elämästämme tai luovutamme ja tyydymme johonkin, joka on kaukana sisäisestä näkemyksestämme. Onneksi elämä tarjoaa näitä muutoksen mahdollisuuksia myös jatkossa.

…Sari

 

 

Maailmasta, jossa tieteellinen ja henkinen näkemys kohtaavat tukien ja täydentäen toisiaan ilman tarvetta arvostella, väheksyä, mitätöidä, vaan etsien yhtymäkohtia, mahdollisuuksia ja ihan uusia syvyyksiä yhdessä.

Maailmasta, joka uskaltaa irrottautua älyn ylivallasta ja vapautua sydämen Viisauteen, jossa yhdistyvät järki, rakkaus, myötätunto, intuitio, inhimillisyys ja syvä tietäminen, joka tulee ihan muualta kuin ihmismielen älystä.

Minulla on unelma ihmisistä, jotka hyvällä tavalla nöyrtyvät näkemään oman paikkansa isossa kokonaisuudessa, jotka kunnioittavat luontoa, eläimiä, Äiti-Maata vertaisinaan ja oppivat näkemään kaiken luodun käsittämättömän Viisauden ja Rakkaudellisuuden. Ihmisistä, jotka ymmärtävät vastuunsa ja vaikutusmahdollisuutensa, moniulotteisuutensa Sielullisina olentoina ja osana muiden Sielujen verkostoa, kokonaisuutta.

Minulla on unelma maailmasta, jossa vallitsevan käsityksen ohittavaa viisautta ja ymmärrystä arvostetaan ja se otetaan kiitollisuudella vastaan – mystikoille ja Vanhoille Viisaille on jälleen paikkansa.

Minulla on unelma maailmasta, jossa palataan läsnäoloon itsen ja toisten kanssa suorittamisen ja laitteiden harhasta. Jossa nähdään toinen toisemme kauniina, ainutlaatuisina Sieluina ihmiskehossa oppimassa toisiltamme, oppimassa rakastamaan ja nauttimassa elämästä. Ei enää omien tarpeiden täyttäjinä, objekteina, hyödynnettävinä. Jossa inhimillisyys, aitous, haavoittuvuus, rehellisyys ja totuudellisuus ovat kannatettavia arvoja – on kyse sitten politiikasta, markkinoinnista, työelämästä, taloudesta tai ihmissuhteista. Maailmasta, josta markkinatalous on hävinnyt ja sen myötä ahneus, tuloksellisuus, kovat arvot, eri arvoisuus, taloudellisen hyödyn ja oman edun tavoittelu sekä suorituskeskeisyys.

Minulla on unelma maailmasta, jossa kaikki voivat olla omia itsejään, turvassa ja arvostettuja iästä, sukupuolesta, ihonväristä tai seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan riippumatta. Jossa erilaisuus on rikkaus eikä uhka – mahdollisuus johonkin uuteen.

Minulla on unelma maailmasta, joka on Ilon ja Rakkauden maailma ilman pelkoa ja vihaa.

Millainen on Sinun unelmasi maailmasta? Mitä useampi uskaltaa unelmoida ohi sen maailman, joka nyt näyttäytyy, sitä nopeammin meillä on toisenlainen maailma! Sillä ensin on aina idea, ajatus. Haastan Sinut unelmoimaan meille toisenlaisen maailman! Ihana, jos haluat jakaa sen kommentin kautta 🙂

…Sari

Maailma ihmisineen ei peilaa/anna Sinulle takaisin pelkästään sitä miten kohtelet maailmaa ja toisia ihmisiä, vaan ennen kaikkea sitä miten kohtelet ITSEÄSI, sekä mitä uskot itsestäsi ja maailmasta!

Tämä on meille kehittyvinä Sieluina yksi iso kompastuskivi, johon moni jää pitkäksikin aikaa jumittamaan matkallaan, ihmetellen miksi ei pääse eteenpäin, miksi aina törmää samanlaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin tai muuten satuttavaan kohteluun ja hankaliin tilanteisiin, vaikka on itse tavallaan hyvinkin tiedostava ja rakkaudellinen.

Aina kun toistuvasti törmäämme tilanteisiin ja ihmisiin, jotka eivät tunnu hyvälle tai nostattavat hankalia tunteita, on aika kysyä – MITÄ TÄMÄ KAIKKI KERTOO MINULLE MINUSTA? Miten toimin itse itseäni kohtaan saman lailla? Mitä haluaa tulla näkyväksi, jotta tiedän vahvistaa ja tukea itseäni juuri tässä kohtaa, muuttaa jotain konkreettisesti toiminnassani?

Saatamme olla hyvinkin rakkaudellisia, ymmärtäviä ja hyväksyviä toisia kohtaan. Nousemme taistelemaan toisten oikeuksien puolesta ja ilmaisemme vahvastikin erilaisen kantamme. Seisomme läheistemme rinnalla ja annamme aikaamme loputtomasti toisille uhraten omia tarpeitamme ja jaksamistamme – töissä, perheessä, ystävien ja rakastettujen kanssa.

Ja vastaavissa tilanteissa itsemme kanssa saatamme jättää itsemme ihan yksin tunteinemme ja tarpeinemme – emme huomioi levon, yksin olemisen tai muun kaipaamamme tarvetta, ymmärrämme ja koemme myötätuntoa toisten tilanteista ja valinnoista samalla sättien ja piiskaten itseämme parempaan ja enempään. Käännämme selän itsellemme kun emme kykene, halua tai jaksa olla jotakin odotusten mukaista tai koemme inhimillisiä tunteita, jotka eivät kuitenkaan tunnu ehkä sopiville tilanteeseen nähden tai emme koe niitä aikuisen tunteiksi. Luovumme meille tärkeistä asioista, etteivät muut reagoisi tai kommentoisi negatiivisesti.

Kun meitä kohdellaan huonosti ja on tarkoituksenmukaista suuttua rajat laittaen, me ehkä lamaannumme ja jätämmekin itsemme yksin sen sijaan, että nousisimme itsemme rinnalle kertomaan omasta kokemuksestamme ja siitä miten haluamme itseämme kohdeltavan, sekä jos muu ei auta, niin viemme itsemme tilanteesta pois. Koemme ehkä ettei meillä ole oikeutta tai lupaa olla niin sanotusti itsekkäitä eli todellisuudessa itsestämme huolta pitäviä – itsemme parhaita ystäviä, tukijoita ja rinnalla kulkijoita.

Ja tämä on se mitä maailma ihmisineen peilaa meille takaisin – aina ja kaikissa tilanteissa, hyvässä ja ”pahassa”

Onko lähelläsi ihmisiä, jotka eivät kunnioita rajojasi ja omaa tahtoasi – miten sinä itse ohitat niitä? Etkö ehkä välitä, että sinulla on väsy, nälkä tai jano, kaipaat todellisuudessa rauhaa, lepoa ja olemista, kunnon ateriaa rauhassa ilman kiirettä, mutta toistuvasti ylität kehosi ja mielesi rajat pakottaen itseäsi eteenpäin. Suostut seksiin kumppanisi kanssa, vaikka todellisuudessa olisitkin kaivannut enemmän pelkkää läheisyyttä tai muunlaista yhteyttä.

Tiedät ehkä tarkkaankin, mitä sydämessäsi kaipaat, muttet suo sitä itsellesi, koska läheisesi saattaisivat olla pitämättä siitä tai olet oppinut ajattelemaan, että sellainen on pahaa itsekkyyttä.

Luovutko usein omasta kannastasi ja sinulle tärkeistä asioista, kun vastassasi on voimakastahtoisia ihmisiä? Niitä siis elämä kävelyttää eteesi, jotta näkisit tapasi toimia ja vastaisit haasteeseen löytää toisia toimintatapoja, ylipäänsä nähdä miten sinulla on tapana luopua itsestäsi tietynlaisissa olosuhteissa.

Petetäänkö luottamuksesi usein tavalla tai toisella – miten petät omaa luottamustasi toistuvasti? Lupaatko antaa itsellesi esim. olemisaikaa ja ilon hetkiä työn ja suorittamisen sijaan, mutta huomaatkin jatkavasi uurastamista tehtävästä ja velvollisuudesta toiseen? Lupaat ehkä jälleen kerran panostaa hyvinvointiisi, mutta löydätkin itsesi sohvalta makoilemasta tai syömästä epäterveellisesti. Saatat luvata itsellesi ettet enää ikinä vie itseäsi satuttavaan tai epätyydyttävään ihmissuhteeseen ja vähintään katkaiset sen siinä vaiheessa kun huomaat sellaisesta merkkejä, muttet kuitenkaan tee niin, vaan annat satuttamisen tai tyytymisen jatkua.

Kohtaatko jatkuvia vastoinkäymisiä tai hankaluuksia ihmissuhteissasi tai muissa sinulle tärkeissä asioissa? Kun tutkit tilannetta tarkemmin, saatat huomata ettet todella usko ja luota itseesi – kykyysi rakastaa tai olla rakastettavana, taitoihisi ja osaamiseesi esim. työelämässä tai siihen, että sinullekin on paikka ja tila tässä maailmassa juuri sellaisena kuin todella olet ja niiden asioiden kanssa, joita luonnostasi edustat.

Kannatko sisälläsi esimerkiksi tiedostamatonta tai käsittelemätöntä häpeää? Elämä suo polullesi tapahtumia, jotka aktivoivat tätä häpeää pintaan, ihmisiä, jotka painelevat häpeä nappuloitasi tai ihmisiä, joista kantavat itsessään paljon häpeää ja suorastaan loistavat sitä sinulle – jotta näkisit, ymmärtäisit ja saisit jälleen kerran mahdollisuuden eheytyä, toimia toisin, ottaa tällä kertaa oman voimasi käyttöösi, seistä tällä kerralla rinnallasi, suostua tällä kertaa häpeäsi äärelle katsomaan mistä on oikeasti kysymys.

Puhuvatko perheenjäsenesi ja läheisesi sinulle epäkunnioittavasti tai kohtelevat arvostamattomasti, vaikka otat heidät huomioon ja teet kaikkesi, jotta heillä olisi hyvä olla – millä hinnalla sen teet? Kohteletko sen takia ITSEÄSI epäkunnioittavasti arvojasi ja tarpeitasi sivuuttaen? Toiminnallasi kerrot heille sanattomasti tahtomattasi, ettei sinun arvoillasi ja tarpeillasi ole niin väliä. Saatat toistuvasti vaatiakin oikeuksiasi, muttet kuitenkaan TOIMI toisin, esim. ottamalla itsellesi tilaa ja aikaa, kieltäytymällä velvollisuuksista, joita muutkin voivat hoitaa yms.

Kohtaatko ihmisiä, jotka ovat kykenemättömiä vastavuoroiseen ja tasapuoliseen kanssakäymiseen? Olet ehkä usein kuunteleva osapuoli, tapaamiset ja yhteinen tekeminen sovitaan toisen ehdoilla – miten suljet korvasi itseltäsi, etkä ota huomioon ja vakavasti mitä ja miten haluaisit oikeasti tehdä? Onko sinulla edes oikeutta tai lupaa haluta? Onko sinulla oikeutta haluta erilaisia asioita kuin toinen ihminen ja jopa kieltäytyä sellaisesta mistä et pidä, vaikkei siihen olisi muuta syytä kuin ettei tänään huvita?

Vai kohtaatko kenties ihmisiä, joilta saat valtavasti rakkautta, hyväksyntää ja huomioimista, joiden johdosta koet suorastaan velvollisuudeksesi vastata niihin, ettet pahoittaisi toisen mieltä tai olisi epäkohtelias? Ja sisäinen todellinen olosi kuitenkin kertoo sinulle, ettei tämä ihminen ole sellainen, jonka kanssa haluaisit pitää enemmän yhteyttä tai järjestää tapaamisia tai et ainakaan halua olla yhtä usein tekemisissä kuin toinen haluaa. Onko sinulla oikeutta ja lupaa kuulla itseäsi ja asettaa rajoja silloinkin kun toiset ovat aivan ihania ja ystävällisiä? Saatat ehkä itse käyttää ystävällisyyttä ja rakkaudellisuutta saadaksesi toiset toimimaan haluamallasi tavalla. Jos tämä on haastekohtasi, huomaat olevasi useinkin tämän kaltaisissa tilanteissa suostuneena johonkin, jota et todellisuudessa olisi halunnut.

Tai onko sinulle tuttua, että aina kun vihdoin sallit itsellesi jotakin kivaa se menee jotenkin mönkään, peruuntuu tai epäonnistuu? Jossain syvällä saatat kokea syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa, että olet sallinut itsellesi jotain muuta kuin velvollisuuksien täyttämistä ja tämä todellinen ajatuksesi nyt heijastuu näkyvään maailmaan.

Esimerkkejä voisi keksiä loputtomasti, ehkä saat kuitenkin kiinni mitä ajan takaa. Maailma ja kanssa ihmiset tarjoavat meille peiliä joka ikinen hetki arjessamme avuksemme, kun vain tajuamme sitä katsoa. Voitko luopua elämän henkilökohtaistamisesta ja epäoikeudenmukaisuuden näkökulmasta silloinkin kun kohtaat vaikeitakin haasteita ja koet tunnetason kipua tai epämukavuutta? Voitko nähdä joka tilanteessa elämän tarjoaman mielettömän lahjan, jonka kautta pääset katsomaan sitä missä olet menossa itsesi kanssa Sielusi näkökulmasta? Miten voisit muuten tietää, missä kaivataan vielä rakkautta, irti päästämistä, armoa, hyväksyntää, voiman ja rajojen vahvistamista, anteeksiantoa, myötätuntoa, silmien aukenemista, tiedostamista, valoa pimeyteen ja toisenlaisia toimintatapoja! Katso siis elämääsi puhtaana peilinä omasta itsestäsi arvottamatta sitä hyväksi tai pahaksi. Se on sitä mitä se on, jotta näkisit sen mitä sinun on nähtävä  – ei lannistuaksesi  ja tunteaksesi itseäsi huonoksi  vaan päästäksesi eteenpäin Sielusi matkalla kohti aidointa ja todellisinta mahdollista Itseäsi.

ELÄMÄ TAPAHTUU MINUA VARTEN, EI MINULLE!

…Sari

 

Jos edelleen jatkan tätä hyvinkin karkeaa elämäni jakamista kymmenen vuoden jaksoihin, ikävuodet 30-40 olivat aidon itseni löytämistä kaikkien päältä purettujen väärinkäsitysten alta – kuka sitten olen, kun se mitä olin oppinut itsestäni ja elämästä uskomaan ei olekaan totta tai ainakaan läheskään koko totuus.

Tähän sain potkua oikein urakalla heti täytettyäni 30v., kun minulle hyvin läheinen ja rakas Äitini kuoli täysin yllättäin. Koko pikkulapsi ajan n. 2 – vuotiaasta 5 – vuotiaaksi pelkäsin iltaisin aivan epätoivoisella kauhulla, jos äitini kuolee. Itkin ihan hysteerisesti useina iltoina viikossa tätä peläten, ja ainoa mikä minut rauhoitti oli se kun äiti ymmärsi sanoa, ettei koskaan voi tietää jos minä itse kuolenkin ensin. Ollessani n 20-vuotias näin meditaatiossa uudelleen elämän sieluni matkalta, jossa olin 2-vuotiaana asunut nykyisen äitini kanssa kahdestaan metsässä kaukana muista ihmisistä ja äitini oli kuollut yllättäin ja itse kuolin ilman huolenpitoa ja ruokaa päivien kuluessa yksin ymmärtämättä mistään mitään. Tämä tieto oli niin helpottava ja vapauttava, vaikka olikin varsin traaginen, antamaan ymmärryksen tämän lapsuuteni järjettömästä kauhusta äitini mahdollisesta kuolemasta ja sen myötä koko trauma vapautui minusta lopullisesti. Rukoilin aina, ettei äitini nyt kuolisi ennen kuin olen 30-vuotias, sillä uskoin silloin olevani tarpeeksi vahva selvitäkseni, ja niin sitten tapahtui.

Parin kuukauden ajan ennen tapahtumaa, minulle tuotiin kuolemaa joka puolelta eteen niin, että puhuin jopa äitini kanssa ihmetellen kuka ihme on nyt kuolemassa kun maailmankaikkeus siitä minulle kaikin tavoin haluaa ilmaista. Niinpä sitten äitini kuoltua ymmärsin heti, että tästä on ollut kyse ja minua haluttiin valmistella, jotta ymmärtäisin kaiken tarkoituksellisuuden, ettei odottamaton kuolema ollut vahinko. Ja vaikka en ehtinyt hyvästellä rakasta äitiäni maallisesti, hän tuli tapaamaan minua kahden viikon kuluttua kuolemastaan. Ollessani uni-valve tilan rajapinnalla jätimme ikuisesti sieluuni painuneet jäähyväiset, josta ymmärsin missä tunnelmissa hän oli lähtenyt ja sain tuntea ja kokea hänen pohjattoman äidin rakkautensa.

Minut tempaistiin yhdessä vuorokaudessa lapsen kengistä aikuisen saappaisiin, ja toisaalta olin siihen myös valmis. Seuraavien kuukausien kuluessa minua vapautettiin öisin ja välillä päivätietoisuudessakin energeettisesti äitini energioista, jotka olivat estäneet kasvuani. Koin todella vahvoja fyysisiä tuntemuksia kun mm. chakrojani ”puhallettiin” auki ja koko värähtelytasoni alkoi muuttua rajusti. Opin ymmärtämään, että vaikka kukaan meistä ei varmasti toivo vanhempiensa kuolemaa ja ilman muuta pitää heidät elämässään niin kauan kuin mahdollista, heidän kuolemansa on meille kuitenkin myös vapauttavaa, sillä vasta silloin pääsemme irrottautumaan hankalimmista tunnelukkiutumista, kuvioista ja uskomuksista, joita yhteiselosta on seurannut. Pääsemme siis halutessamme kasvamaan täydemmin ja tarkemmin siksi persoonaksi ja sieluksi, joka olemme täysin riippumatta vanhemmistamme tai suvustamme. Toki irrottautuminen on mahdollista muutenkin, mutta kuolema helpottaa prosessia huomattavasti silloin kun olemme kykeneviä hyväksymään ja päästämään irti, jatkamaan matkaa myös muuten kuin jonkun tyttärenä tai poikana.

Kun tämä prosessi alkoi rauhoittua, energiahoitajani näki hoidossani, miten äitini pitää sylissään poikalasta, jonka ojentaa minulle suurella rakkaudella. Tulin raskaaksi ja elämääni tuli ihana poika, joka jo vauvasta täysin epäsovinnaisesti tähän maailmaan suhtautuen alkoi opettaa minulle olemuksellaan, miten tässä maailmassa voi ja tulee olla oma itsensä, vaikka se on osin ihan erilaista kuin vallitseva kollektiivi kokee tai tekee. Hänen kauttaan olen vuosien varrella saanut oppia miten elää vailla hyväksynnän ja miellyttämisen tarvetta vahvasti omana itsenään ilmentäen omaa voimaansa. Ja miten itsestään selvänä syntymäoikeutenaan voi seurata sisintään ja olla oma itsensä, vaikka se herättäisi ulkopuolella millaisia reaktioita, ajatuksia ja ymmärtämättömyyttä.

Esikoiseni, ihana tyttäreni, jonka sain itse nähdä etukäteen hänen saadessaan alkunsa, oli jo 6 vuotta ennen tätä opettanut minulle miten helppoa, ilon ja innostuksen täyteistä elämä voi olla, miten kotona ja mukana virraten tässä maailmassa voi parhaimmillaan olla. Tämä lapsi toi tullessaan Valon, Ilon ja ihmeellisen helppouden lahjan. Kiitollisuuteni rakkaita opettajiani kohtaan on ääretön! Molemmat ovat tuoneet minulle juuri sitä, mitä olen tämän kertaisella ihmisyyden matkallani eniten tarvinnut – ymmärtääkseni, vahvistuakseni, nöyrtyäkseni, uskaltaakseni ja kasvaakseni enemmän omaksi itsekseni. Ja opetukset jatkuvat =)

Tämän kymmenen vuoden jakson aikana aloin todella löytää Todellista Itseäni ja rohkeasti irrottautua minulle mallinnetusta elämisen tavasta täysin omanlaiseen olemiseen. Tämänkin jakson aikana sain valtavasti tukea, johdatusta ja ohjausta maailmankaikkeudelta sekä tietoisesti purin ja kohtasin esiin tulevia tunteita, asenteita ja fakkiutumia eri hoitojen kautta. Sain tavata juuri oikeita ihmisiä, tapahtumia ja olosuhteita päästäkseni eteenpäin. Ja vahvalla intuitiollani ja Sieluyhteydelläni olen tunnistanut koko ajan mistä kaikessa on kysymys syvemmiltä tasoilta katsottuna, myös kipeissä ja vaikeissa tapahtumissa. Pelko ja vaikeat tunteet ovat olleet enemmän ja vähemmän läsnä koko ajan , sillä jatkuva oman mukavuusrajan ylittäminen sisäisesti ei ole todellakaan helppoa.  Minulle on kuitenkin tähän elämään sisäänrakennettu hyvin voimakas sisäinen tarve kohdata ja saattaa loppuun kaikki mahdollinen mitä elämä eteeni tuo, vaikka helpompi olisi välillä väistää, ummistaa silmät tai paeta – se ei vaan ole ollut tällä kertaa minulle edes vaihtoehto.

Niinpä seuraava askel liittyykin avioliittoon ja perheeseen, jonka olin muodostanut silloin kun elin vielä itseeni imetyissä uskomuksissa ja tavoissa, enkä sinä Sieluna, josta nyt olin jo hyvinkin tietoinen. Aloin (ihmis) kauhukseni ymmärtää, etten enää pysty elämään rakenteessa, joka oli palvellut aiempaa tietoisuuttani elämästä ja itsestäni.

Omaan kokemukseeni nojaten ja kaikkia vuosien varrella kohtaamiani kanssa ihmisiä ja asiakkaitani kuunnelleena, olen tullut siihen lopputulokseen, että koko terveydenhuolto järjestelmämme auttamiskyky paranisi huikeasti jo pelkästään siitä asenteen muutoksesta, että jokainen, mihin tahansa apua hakeva asiakas, kohdattaisiin IHMISENÄ EIKÄ POTILAANA. Tällä on valtava merkitys kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen kannalta, oman vastuun ja vaikutusmahdollisuuksiin uskomisen kannalta sekä oikeastaan koko ihmisarvon kannalta! Vaikka sanat ovat pelkkiä sanoja, niillä on myös valtava voima ja ne ovat sidoksissa mielikuviimme ja asenteisiimme, tapaan määrittää itseämme ja toista.

Osallistuessani erääseen julkisen puolen terapia koulutukseen ja törmättyäni siellä vahvasti tähän hoitaja/terapeutti/lääkäri – potilas asetelmaan, minussa heräsi palava halu kirjoittaa kirje jokaiselle Auttajalle ammattinimikkeestä riippumatta KAIKKIEN AUTETTAVIEN PUOLESTA.

Kirje Auttajalle

Kuule minut. Näe minut.
Näe ihmisenä, joka minä olen.
Ihmisenä, joka on vain hautautunut
monien väärinkäsitysten,
kipujen ja selviytymiskeinojen alle.
Ihmisenä, joka on Kadottanut Todellisen Itsensä
tai ei ehkä koskaan saanut hyväksyvää peiliä
olemassa ololleen.

En ole potilas.
Älä alenna minua potilaaksi
ja tee minusta uhria, vastuutonta,
joka en ole,
vaikka pinnalle joskus näyttää siltä.
Älä edes ehdota minulle sellaista identiteettiä
ja väheksy sillä koko minuun rakennettua kapasiteettia,
jonka voisin saada käyttööni,
jos vain tuet siinä, autat tiedostamaan.
En ole myöskään pelkkää biologiaa tai kemiaa,
enkä koskaan tule mahtumaan yhteenkään diagnoosiin,
johon yrität minut yksinkertaistaa.
Vaikka oireeni ilmenisivät minkälaisina,
ne ovat vain johtolankoja,
johonkin paljon olennaisempaan.

Olen Ihminen,
eksynyt eri syistä liian kauaksi ytimestäni.
Oppimatta keinoja päästä sinne takaisin,
kokematta riittävästi sitä hyväksyntää, vakautta
ja turvaa, jotka olisivat opettaneet.
Tarvitsen apua muistaakseni sen kaiken,
tavoittaakseni jälleen.

Ole minulle IHMINEN – inhimillinen, tunteva
ihminen, joka uskaltaa myös kohdata, koskettaa.
Sillä sitä minä tarvitsen – toista ihmistä, avukseni.
Se on se mitä vailla olen ollut.

Näyttämään mallia miten olla olemassa
kun turva katoaa,
avuttomuus ja häpeä iskevät,
tuska lyö ylitse,
yhteys omaan itseen katkeaa
tai olen sitä vasta ylipäänsä rakentamassa.

En kaipaa pelkästään asiantuntijaa,
ammattilaista tai neuvonantajaa.
Kaipaan ihmisen,
joka uskaltaa olla minulle läsnä
omana itsenään, kaikkine tunteineen,
inhimillisyyksineen ja haavoittuvuuksineen – aidosti.
Jos sinä auttajana pelkäät näitä,
miten ihmeessä minä voisin uskaltaa niiden äärelle.

Kaipaan ihmisen, joka on ollut tarpeeksi rohkea
menemään omaan tuskaansa, vaille jäämiseen,
pelkoihin.
Lapset oppivat mallintamalla,
eikä se muutu miksikään aikuisenakaan,
kun on eksynyt tasapainosta
ja tarvitsee apua päästäkseen siihen takaisin.

Teoria ja pelkkä puhuminen tavoittavat pääni
ja loputon ymmärtäminen voi jatkua.
Kokeminen ja läsnäolo tavoittavat sydämeni,
ja silloin saan mahdollisuuden todella eheytyä.

Voit auttaa minua kokemaan vain sen,
minkä olet uskaltanut itse itsessäsi kokea –
muu on teoriaa, joka ei haasta todellisia voimavarojani esiin.

Hengitä siis kanssani, uskalla nähdä minut ihmisenä,
jotta voin löytää kadottamani
tai vielä rakentumattoman
eheän tavan olla olemassa,
olla maailmassa, itsessäni.
Jotta voin selvitä eteenpäin, vaikka sattuu ja tapahtuu.
Voimaantua, vaikka voimattomuus meinaa ottaa välillä vallan.
Laajentua täyteen kapasiteettiini, vaikka mieluummin
pysyisin mahdollisimman pienenä.
Ottaa paikkani ja tilani
tässä maailmassa – kaikesta kokemastani huolimatta.
Löytää turva ja kannattelu omasta itsestäni,
jossa levätä ja olla rauhassa.

Siis ole vaan kanssani, läsnä
– ihmisenä ihmiselle,
ammatillisen tietämyksesi lisäksi.

copyright Sari

 

20-30 vuotiaana elämäni keskittyikin sitten isolta osin kaiken imetyn ja vääristyneen poispurkamiseen työelämään siirtymisen ja perheen perustamisen lisäksi.

Äitini vahva suuntautuneisuus henkisyyteen ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin auttoi minut tietoiselle matkalle kohti Todellista Itseäni. Parikymppisenä kehoni oli jo ottanut kantaakseen sisäisiä pahoja olojani ja itseni tukahduttamista siinä määrin, että niitä alkoi tulla yhä pahemmin ulos fyysisinä oireina – astma puhkesi, oli ollut syövän esiastetta, jatkuvia poskiontelotulehduksia, endometrioosia, vuotohäiriöitä, ahdistusta, syvää tarkoituksettomuuden tunnetta…

Viisas äitini lähetti minut Rosenterapiaan, Energiahoitoihin ja Homeopaatille, joissa pikkuhiljaa patoutuneet tunteet, ahdistus ja pahaolo alkoivat purkautua ja saada sanoja näiden n. kymmenen vuoden aikana. Kehoni ja mieleni alkoivat vapautua kaikesta kertyneestä stressistä ja tunnetaakoista, ja tietoisempi yhteys Sieluuni (henkiseen ulottuvuuteen minussa) avautua, jolloin aloin vähitellen löytää enemmän ihan uudenlaisia voimavaroja ja turvaa ottaa vastaan sisälleni kertynyttä tuskaa ja kaaosta sekä ymmärtää tapahtumia laajemmasta näkökulmasta.

Näiden syvän viisauden ja henkisen näkemyksen omaavien hoitajien/terapeuttien kautta tulin kuulluksi, vastaanotetuksi ja hoidetuksi kokonaisuutena, myös oma vastuuni ja henkinen kapasiteettini huomioiden ja sitä vahvistaen. He eivät koskaan alentaneet minua pelkäksi biologiaksi tai kemiaksi, vaan todella ymmärsivät, että ihmisenä olen monikerroksinen ja energeettinen kokonaisuus, jonka kaikkia tasoja on hoidettava päästäkseen takaisin tasapainoon. He eivät myöskään koskaan alentaneet minua potilaaksi, jolle sattumalta oli siunaantunut erilaisia oireita, vaan kohtasivat minut ihmisenä, joka oli kokenut epätasapainoa aiheuttavia vaikeita tunteita, olosuhteita ja tapahtumia, joita ei lapsena ollut kykyä käsitellä ja purkaa ilman aikuisten riittävää apua ja tukea. He ymmärsivät, että kehon ja mielen oireet ovat pelkkiä pinta ilmenemiä huomattavasti syvemmistä asioista – tukahdutetuista tunteista, tiedostamattomuudesta, tukkeutuneista energioista, pidättelystä, kontrolloinnista, sielu- ja kehoyhteyden katkeamisesta, Sielunpolkuumme kuuluvista asioista, joiden on tarkoitus nousta tietoisuuteen vapautettaviksi.

He myös tiesivät, että ilman henkisen ulottuvuuden huomioimista osana ihmisen fyysistä-psyykkistä-sosiaalista kokonaisuutta oireiden todellisia juuria on vaikea tavoittaa ja ymmärtää, eikä ihmisen uskallus ja voimavarat kaiken kohtaamiseen riitä, ellei tietoisuutta jokaisessa meissä olevasta henkisestä osasta hoidettaessa vahvisteta ja auteta näkemään/tavoittamaan. He eivät luojan kiitos myöskään pelänneet vahvoja tunteita, joita ihmiseen kertyy väistämättä hänen kokiessaan vaikeita asioita, ja niiden ulostulo voi tosiaankin olla rajua ja pelottavaa ilman, että mikään on silti vaarassa ihmisessä rikkoutua, joten he pystyivät ottamaan niitä vastaan ilman tarvetta hillitä, lääkitä tai diagnosoida – vaan olla ihmisenä läsnä ja rinnalla antaen turvaa ja kuulluksi sekä vakavasti otetuksi tulemisen kokemuksen.

Olen monesti kauhulla miettinyt mitä olisi tapahtunut, jos äitini olisi valinnut toisin ja hakenut minulle apua ”normaaleja väyliä pitkin”. Jos kaikki oireet minussa olisi pilkottu osiin erillisiksi yksiköiksi ilman sen kummempaa merkitystä ja tarkoitusta, ja lääkitty kuulumattomiin ulos auttamisen sijaan. Jos minun henkistä kapasiteettiani ei olisi otettu huomioon ja vahvistettu niin, että sen avulla ja siihen luottaen pystyin kohtaamaan kipeistäkin kipeimpiä tunteita, kauhistuttavaa pelkoa, suoranaista kauhua sekä musertavaa avuttomuutta ja häpeää hajoamatta, menemättä rikki, nousten katsomaan itseäni ja kaikkea myös kauempaa, itseni ulkopuolelta – luottaen, että kaikki se on mahdollista, sillä minua hoitaneet ihmiset olivat uskaltaneet myös tehdä niin. Tunnistaen yhä selkeämmin, että minussa on myös osa, joka ei ole vääristynyt elämän melskeessä, osa johon tämä maailma ihmisineen ja tapahtumineen ei voi kajota, ja jossa on se valo, selkeys, voima ja eheys, joita tarvitsen päästäkseni eteenpäin, vapaaksi. He eivät nojanneet pelkkiin teorioihin ja oppeihin, vaan todella olivat tehneet ja kokeneet itse saman läpimenon ja kohtaamisen – eivät pelkästään päällään ymmärtäen ja kaiken analysoiden ja puhuen, vaan TUNTEMALLA, KOKEMALLA ITSE.

Jos en olisi saanut vihata, raivota, pelätä, lamaantua, inhota, ahdistua, masentua ja surra vapaasti niin paljon ja kauan kuin oli tarpeen diagnosoimatta niitä miksikään muuksi kuin täysin luonnollisiksi reagointi tavoiksi ja tunteiksi kaiken koetun jälkeen, minulla olisi nyt todennäköisesti aika monta diagnoosia ja lääkitystä päällekkäin… Lääkitysten seurauksena oireeni olisivat kroonistuneet sairauksiksi ja kaiken lisäksi lääkkeisiin hyvin herkästi reagoivana minulla olisi paljon lisäoireita niistä johtuen, kun nyt paranin jokaisesta alussa mainitsemastani oireesta tämän kymmenen vuoden jakson aikana ilman minkäänlaista virallisen lääketieteen apua tai lääkitystä – myös astmasta, joka ei lääketieteen mukaan ole parannettavissa! Astma oirekuvineen peilasi täsmälleen sitä tilaa, jossa olin ollut – ei tilaa hengittää = olla olemassa omanlaisena omana itsenäni, vaan hengitykseni, olemassa oloni oli täydellisen kapeutunut muiden mukaan olemiseksi. Saman lailla mikä tahansa oire peilaa ihmisen sisäistä todellista tilaa, joka usein on tiedostamattoman puolella ja yrittää näin fyysisen ulottuvuuden kautta tulla näkyville.

Onnekseni minua ei astman toteamista lukuun ottamatta koskaan hoidettu sairaana potilaana, vaan epätasapainoon joutuneena ihmisenä avunantaja taholta. Niinpä en silloisista oireistani huolimatta myöskään koskaan ottanut itselleni  sairaan- ja potilaan identiteettiä, vaan tiesin olevani ”vain” epätasapainossa, jolloin minulla täytyi olla mahdollisuus myös takaisin tasapainoon. Minua autettiin vastuuseen oman hyvinvointini suhteen ja näkemään mistä on syvemmässä mielessä kyse, mitä itsessään on kohdattava, irti päästettävä ja vahvistettava. Ja jos jokin ei ollut muutettavissa, kohdattavissa jäljelle jäi mahdollisuus hyväksyä/suostua. Tapa ei todellakaan ole ollut helppo, sillä se vaatii aikaa, sisimpään kääntymistä, loputtomasti uskoa, rohkeutta, periksi antamattomuutta, todella vaikeiden tunnetilojen, pohjattoman yksinäisyyden ja pimennossa olon sietämistä sekä uusia ja uusia esiin nousevia kerroksia tiedostamattomaan painuneista sisällöistä.

Kuitenkin joku minussa on aina tiennyt, että se on ainoa tie todelliseen paranemiseen oireiden kanssa toimeen tulemisen sijaan ja Sielunsuunnitelmani mukaisesti olen saanut elää sitä perinpohjin omana kokemuksena todeksi sekä auttaa työni kautta myös muita omasta itsestään vastuulliseksi haluavia tekemään samoin.

Tähänastisen 48 vuotta kestäneen elämäni voisi hyvin karkeasti jakaa 10 vuoden jaksoihin.

Ensimmäiset 10 vuotta opettelin elämään tässä maailmassa yrittäen ymmärtää millainen täällä pitäisi olla tullakseen rakastetuksi, hyväksytyksi ja kuuluakseen joukkoon. Imin itseeni perheeni, sukuni ja ympäröivän maailman käsityksiä, tapoja, leimoja, uskomuksia, väittämiä ja mielipiteitä siitä millaisessa maailmassa elän, miten maailmassa eletään ja millainen minä olen. Muodostin käsitystäni saamistani katseista, kohtaamisista, rakkaudesta, hylkäämisistä, pettymyksistä, väärinymmärryksistä, yksinjäämisistä, sanoista ja asenteista. Minua muokkasi lähelläni vaikuttaneiden tapa olla ja elää, käsitellä ja kohdata asioita, hyväksyä tai olla hyväksymättä sekä nähdä tai olla näkemättä minussa olevia perusominaisuuksia.

Äärimmäisen herkkä vaistoisena minusta tuli jo elämäni ensi metreillä suorastaan ammattilainen aistimaan muiden toiveet ja tarpeet, ja mukauttamaan itseni niiden mukaiseksi, jotta varmistaisin itselleni kipeästi kaipaamani hyväksynnän ja rakkauden, joukkoon kuulumisen. Välttää itsessäni kaikkea sitä, joka sai läheisimmissäni aikaan reaktioita – tuhahduksia, tietynlaisia katseita, naurua, mykkäkoulua, pahaa mieltä, suuttumusta, ärtymystä, paheksuntaa tai pettymystä kun en halunnut tai osannut täyttää odotuksia, olla tarpeeksi tyytyväinen, helppo ja tarvitsematon, saman mielinen. Hintana oman itseni totaalinen kadottaminen muiden jatkeena olemiseen.

Oikeastaan oma minuuteni ei koskaan ehtinyt edes juurtua minuun – kasvaa ja kehittyä, sillä jo sikiöajasta lähtien koin suurta turvattomuutta äitini menettäessä aika ajoin yhteyden omaan voimaansa haasteidensa keskellä ja ”romahtaessaan”, joka tarkoitti totaalista yhteyden katkeamista myös minuun. En voinut koskaan luottaa siihen, että minulla on häviämätön yhteys, tuki ja turva täysin riippumatta siitä millainen olen. Hyvin läsnäoleva, syvä ja rakastava pitkäaikainenkin yhteys hävisi sekunnissa määrittelemättömäksi ajaksi, kun perheessä tapahtui jotakin, jota äiti ei pystynyt itsessään käsittelemään. Useinkaan se ei tarkoittanut kummempaa kuin erimielisenä olemista. Asiat eivät pysyneet asioina, vaan lähes kaikesta tuli äidille henkilökohtaista ja marttyyrius oli hänen keinonsa selviytyä. Niinpä opin jo vauvana muokkaamaan itseni sellaiseksi, etten ainakaan minä olisi romahdusten aiheuttaja ja tulisi sen takia hylätyksi.

Olin super taitava olemaan milloin mikäkin tapettikuvio, jonka tiesin sopivaksi kullekin, sopivaksi eri tilanteisiin, ja jopa ylpeä siitä. Osasin ennakoida ja ottaa huomioon lähes kaiken. Usein kuulinkin ihmettelyä ja ihailua siitä, miten voin olla niin mahdottoman suoraryhtinen kehollisesti, kuin balettitanssija… No… keho ilmentää asentoja myöten sisäistä tilaa, jossa olemme. Olin siis täydellisen kontrolloitu sisältä ja ulkoa yrittäen epätoivoisesti 24/7 varmistaa, etten ole mitään sellaista, jonka takia jään yksin, suljetuksi eristyksiin rakkaitteni yhteydestä puhumattomuuden tai paheksunnan kautta, jotka valtavassa herkkyydessäni koin murskaaviksi.

Noin kymmenestä kahteenkymmeneen vuotiaaksi aloin kapinoida kaikkea tapahtunutta vastaan tiedostamatta sen kummemmin mitä minussa tapahtuu. Sisälläni on aina palanut vahva oikeuden- ja totuudentunto sekä tahto, ja nyt kun riippuvuuteni lapsuuden perheeni jatkuvaan huolenpitoon iän puolesta alkoi pikkuhiljaa vähentyä, minussa kytenyt sisäinen kapina alkoi herätä eloon. Sisääni oli jo tässä vaiheessa kertynyt ihan valtava määrä turvattomuutta, tunnistamatonta vihaa, suoranaista raivoa, avuttomuutta ja häpeää itseni hylkäämisestä muiden miellyttämiseksi ja tuen puutteesta aitona itsenä olemiseen. Aloin repiä itseäni kaikin tavoin irti niistä rakenteista, joihin olin kadottanut itseni. Murrosikäisen keinoin… Pääasia oli vastustaa ja uskaltaa tehdä asiat omalla tavalla, uskaltaa rikkoa sovinnaisuuksia edes jonkinlaisessa mittakaavassa, vaikka se osin tarkoittikin ympäristön paheksuntaa, rangaistuksia ja lisää yksinäisyyttä. Edes jollain tavalla oli saatava olla Minä.

Tällainen vaihe ei ole tarpeen, ellei lasta ole tavalla tai toisella pakotettu olemaan jotain muuta kuin todellisuudessa on. Jos ei ole saanut riittävää tukea ja hyväksyntää olla ainutlaatuinen, erillinen ja erilainen oma itsensä. Toki toisen tyyppisen persoonan vastaava reaktio on lamaantua, masentua ja vajota voimattomuuteen. Sama matka on joka tapauksessa kuljettava reagointitavasta riippumatta päästäkseen takaisin omaksi itseksi ja oppiakseen ylipäänsä ymmärtämään mitä on olla Minä, kuka olen Minä.

Tunnistamaton viha, jolla ei ollut ollut mahdollisuutta tulla ulos oli kääntynyt sisäänpäin, itseäni kohtaan. Se ilmeni mm. tupakointina ja alkoholinkäyttönä, ylimielisyytenä ja vihana koko maailmaa kohtaan, räjähdys alttiutena. Olin kotona niin vähän kuin mahdollista ja kasvatin elinpiiriäni ulkomaailmaan. Samalla kokien syvää surua, sillä perheeni oli minulle kaikki kaikessa, enkä vielä tässä vaiheessa ymmärtänyt mistä oli kyse, mitä minulle oli tapahtunut. Jäsentymätön paha olo ja tarkoituksettomuus sisälläni olivat  niin pohjattomia, että usein pyörittelin mielessäni itsemurha ajatuksia vapautuakseni sisäisestä tuskastani.

Olin jo pienestä asti toivonut, että kasvaisin mahdollisimman nopeasti aikuiseksi, jotta pääsen lapsuuden riippuvuudesta toisiin, itsenäiseksi ihmiseksi. Lapsuus oli minulle kuin pakollinen välivaihe ennen tositoimiin pääsemistä. Koska Sieluni suunnitelma on jo lapsesta asti ollut minulle suht selkeä mm. ammatinvalinnan suhteen, aloin motivoitua paremmin tulevaisuuteen  ja vastuuseen hyvinvoinnistani 20 ikävuoden lähestyessä. Kun kaikki pakollinen kouluputkea myöten oli suoritettu, alkoi avautua valinnanmahdollisuuksia kohti sitä mitä halusin tehdä, mitä oli tarkoitus kokea.