Minun tarinani Sielun näkökulmasta OSA4

Avioero on ollut elämäni opettavaisempia tapahtumia kaikkineen. Se tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden ottaa todella vastuu omasta itsestään ja onnellisuudestaan, ymmärtää syvästi ettemme ole koskaan loppuen lopuksi vastuussa kuin itsestämme, sekä kohdata kaikkia niitä pelkoja ja uskomuksia, joita tällaisen asian ympärille on nivoutunut henkilökohtaisesti, suvun piirissä, kollektiivisesti ja kanssa ihmisten mielissä. Avioero oli minulle tähän mennessä suurin opettaja vastuulliseksi aikuiseksi kasvamisen ja Sieluni äänen todellisen kuuntelemisen tiellä, jossa myös vapaaehtoisesti luovuin turvasatamasta, jonka suojissa vastuutaan voi pelkoihinsa vedoten pakoilla vaikka loppuelämänsä.

Olin ihminen, jolle avioero ei ollut edes vaihtoehto. Olin perustanut perheen siinä ehdottomassa ajatuksessa, että pysymme aina yhdessä ja kaikki ongelmat ovat selvitettävissä, kun vain teemme tarpeeksi töitä yhdessä asioiden eteen. Ja töitä teinkin, kaikin mahdollisin keinoin joita tiesin – lukemalla, purkamalla haavojani terapiassa ja hoidoissa, puhumalla, muuttamalla itseäni, uskomalla loputtomasti tulevaan kaikesta olemassa olevasta huolimatta yms., niin, että loppuen lopuksi olin aivan uuvuksissa kaikesta yrittämisestä – tuli aika suostua kaikkeen siihen mikä oli totta ja vallitsevaa, halusin tai en.

Suurimman tuskan koko prosessissa koin siinä hetkessä, kun tajusin muutamia vuosia ennen varsinaista eroa, etten enää halua tällä tavoin hakata päätäni seinään samojen haasteiden edessä loputtomasti, menettää itsearvostustani ja uudenlaista voimaani, kun en voi jakaa toisen kanssa sitä itseäni, joksi olin muuttunut. Aloin myös vihdoin nähdä, etteivät läheskään kaikki asiat ole vain minusta kiinni, ettei tietyt minulle elintärkeät asiat muutu, vaikka tekisin, puhuisin tai olisin mitä, jos toinen ei vaan halua niiden äärelle pysähtyä. Oli suuri järkytys tajuta, etten voi enkä halua pakottaa itseäni enää sellaisiin olosuhteisiin, jossa voin todella huonosti ja jossa en voi enää arvostaa itseäni enkä toista, ja ainoa vaihtoehto kaiken jälkeen minulle on avioero, jotta voin jatkaa elämääni ja kokea sen elämisen arvoiseksi.

Vielä muutaman vuoden yritin sulkea Sieluni ohjausta, sydämeni ääntä, jotta minun ei tarvitsisi rikkoa perhettäni, joka oli minulle kaikki kaikessa. Kohtasin lamaannuttavia pelkoja selviytymisestä, eron vaikutuksista lapsiin, kaikista muutoksista ja luopumisista, joita ero tulisi pitämään sisällään, kaikesta epätietoisuudesta mitä ja miten tulisi tapahtumaan, miten elämämme jatkuisi siitä eteenpäin. Myös sen sietäminen, etten tule saamaan etukäteen minkäänlaisia takeita mistään, että valintani on oikea, ja että olivatpa seuraukset päätöksestäni millaisia tahansa olen niistä vastuussa, oli musertavaa. Etten voi muuta kuin luottaa jälleen sisäiseen ääneeni, Sieluni ohjaukseen, vaikka nyt kyse on muidenkin ihmisten elämän muuttumisesta kuin pelkästään minun. En ole koskaan tuntenut suurempaa yksinäisyyttä, enkä toisaalta koskaan ollut yhtä aikaa niin voimakas kuin tämän prosessin aikana.

Erityinen oppi oli valinnan teon tärkeys. Maailmankaikkeus tulee kaikin tavoin apuun heti kun teemme selkeän valinnan! Ennen sitä olemme ikään kuin välitilassa – toisaalta joo, toisaalta ei – ja maailmankaikkeus tukee molempia, jolloin kaikki on tosi sekavaa ja vaihtelee koko ajan. Heti kun valinta on tehty, alkaa melkein heti vahvistua, että se on ollut oikea (jos se on Sielun suunnitelman mukaisesti ollut tarkoituksenmukainen) ja asiat lähtevät rullaamaan uskomattomilla tavoilla eteenpäin. Se ei voi tapahtua ennen, sillä tietoinen valitseminen on oman voiman tietoista käyttöönottoa. Ja sitä maailmankaikkeus meiltä haluaa – että uskallamme ottaa vastuun itsestämme ja onnellisuudestamme, käyttää meille annettua voimaa, uskallamme ottaa oman elämämme ohjat omiin käsiimme ja uskallamme TAHTOA itsellemme sellaista, jonka sisimmässämme koemme tärkeäksi ja todeksi, vaikkemme tiedä mitä tulee tapahtumaan.

Avioero pamautti päin näköä ajan kanssa myös sen mihin kaikkeen olin sitonut kokemukseni turvallisuudesta, mitä edellytyksiä olin elämälleni määritellyt millaista sen pitäisi olla, jotta kokisin oloni turvalliseksi. Huh, se se vasta oli menoa! Minulla ei ollut aavistustakaan millaisia uskomuksia olin turvaan sitonut. Tottakai perheyhteisöön kuuluminen tuo monenlaistakin turvaa – pysyvyyttä, taloudellisen tuen yms. Mutta onko turvan kokeminen niistä kiinni? Ei, jos ei anna olla.

Koska en enää voinut nojata perheen ja parisuhteen tuomaan automaattiseen turvaan, jouduin kääntymään sisimpääni ja etsimään turvan sieltä – ainoa todellinen turva, joka meillä koskaan on loppuen lopuksi muutenkaan. Voimme menettää kaiken elämäämme kuuluneen koska vain ja silti kokea turvaa omassa itsessä. Niinpä näkyville alkoi nousta kaikkea sitä mikä aiheutti minussa turvattomuutta, ja sitä oli paljon.

Helvetillinen muutamien vuosien jakso, mutta NIIN tarpeellinen ja harhoista riisuva, joka pakotti hyvällä tavalla oppimaan hetkessä elämistä ja luottamista, että kaikki tärkeät tarpeet täyttyvät ja elämä kantaa, vaikka mm. taloudellinen toimeentulo muuttui olennaisesti. Yksi hassukin oivallus oli, miten olin sitonut turvallisuuden tunnettani edeltä varattuihin lomiin. Buukkaamalla lomaan jo hyvissä ajoin etukäteen edes jotakin kivaa, saatoin levätä lähestyvän loman ohjelman ”varmuudessa”. Nyt siihen ei ollut enää mahdollisuutta ja opin ymmärtämään, että voin kokea aivan huikeita lomia vain tarttumalla hetkeen ja luopumalla pakon kautta asioiden varmistamisesta. Sain mahdollisuuden valita lepäänkö silti luottamuksessa tulevaisuuteen, vaikken pysty enää varmistamaan ja varaamaan asioita samalla lailla vai elänkö pelossa ja epäluottamuksessa sen takia.

Tämä aika oli monenlaisia sisäisiä valintoja valintojen perään ja vastuunottamista omista tunteista, ajatuksista ja onnellisuudesta – onko juhlapyhät pilalla kun niitä ei voi viettää saman lailla kuin ennen vai voinko löytää jotain ihan uutta, olenko epäonnistunut ihminen, kun osa läheisistäni koki avioeron epäonnistumisena vai pitäydynkö omassa totuudessani, jonka sydämessäni vahvana tunsin, että kokisin itseni epäonnistuneeksi vain jos ohitan Sieluni äänen, eikö minulla ole enää perhettä kun siihen ei kuulu miestä vai voinko kokea perheenä myös yksikön, jossa on vain äiti ja lapset. Uskallanko luottaa myös siihen, että lapsillanikin on Sielun suunnitelma, johon tämä ero on kuulunut kun se kerran tapahtuu vai pidänkö itseäni loputtomassa syyllisyydessä lasteni takia.

Mieletöntä oli löytää vastaavanlaisissa asioissa näkökulmia ja mahdollisuuksia, joita ei ollut joutunut koskaan edes miettimään. Luoda itse ihan uudenlainen katsantokanta tapaan elää, jonka keskiössä ei ole tyypillinen ydinperhe. Se vaati tietoista irrottautumista yleisistä uskomuksista ja mielipiteistä, itsensä avaamista sellaisille asioille, joita ei aiemmin ollut olemassa, kun ne eivät koskeneet minua mitenkään. En myöskään halunnut itselleni eronneen identiteettiä, vaan minulle oli tärkeää pysyä ihmisenä, Naisena, joka oli tehnyt merkittäviä ja rohkeita valintoja sydäntään kuunnellen.

Oikeastaan täytyi löytää kokonaan uusi identiteetti – kuka Minä Olen nyt, kun en enää olekaan jonkun vaimo, enkä äitikään koko ajan kun lapset olivat säännöllisesti myös isällään. Yht äkkiä oli paljon omaa aikaa, jossa kukaan muu ei määritellyt olemistani kuin minä. Kuka Minä Olen Minuna, riippumatta mistään roolista tai toisista ihmisistä, mistään ulkopuolisesta määritelmästä. Kuka on se Sari, joka on kulkenut tällaisen matkan, tehnyt tällaisia valintoja ja päätöksiä, elänyt tällaista elämää ja mitä haluan tästä eteenpäin? Erotessani olin 41-vuotias.

Ihmisen kehityskaareen Sieluna kuuluu, että 42 vuoden iän paikkeilla meidän on aika kohdata siihen astiset elämämme valinnat, hyväksyä se, että nuoruus on takana ja korjata tarvittaessa suuntaa, jotta pääsisimme mahdollisimman lähelle takaisin Sielun suunnitelmaamme ja ottaisimme vastuun valinnoistamme. Siksi meidät haastetaan luopumaan kaikesta sellaisesta, mikä ei enää toimi elämässämme. Jos emme tee sitä itse vapaaehtoisesti, saamme mahdollisuuden mm. avioerojen, työpaikan ja omaisten menetysten tai sairastumisten kautta. On aika oppia tietämään, mikä on olennaista ja itselle hyväksi korkeampaa minää ja sielua ajatellen sekä todella toimia sen mukaan.

Itsestämme on sitten kiinni käytämmekö mahdollisuuden vai jatkamme todellisuuden pakenemista ja ulkoisten olosuhteitten syyttämistä epätyydyttävästä elämästämme tai luovutamme ja tyydymme johonkin, joka on kaukana sisäisestä näkemyksestämme. Onneksi elämä tarjoaa näitä muutoksen mahdollisuuksia myös jatkossa.

…Sari

 

 

Jätä kommentti