Kirjoituksia

Yksi pahimmista tunteista.
Mikään ei tunnu miltään.
Mistään ei saa kunnolla kiinni.
Tuntuu yhdentekevälle koko olemassa olo.

Mitä se kuitenkaan hyödyttää?
Mitä mikään kuitenkaan hyödyttää?
Yö seuraa kuitenkin jokaista päivää,
luopuminen jokaista vastaanottamista,
alamäki jokaista ylämäkeä.

Kaikki mikä alkaa
myös väistämättä loppuu jossain kohtaa.
Jos ei itse muutu, muut muuttuvat.
Jos itse muuttuu, muut eivät.
Mikään ei ole pysyvää,
mitään ei saa jäämään,
mihinkään ei voi jäädä.

Ainoa takuuvarma asia on muutos, liike.
Miksi tuntuu, että muutos tapahtuu voimakkaimmin
siellä minne sitä ei halua,
ja kiduttavan hitaasti siellä
missä se olisi enemmän kuin tarpeen?

Miksi juuri se mitä niin kipeästi kaipaisi
ei ole välttämättä sitä mitä tarvitsee?
Miksi se mitä tarvitsee
ei läheskään aina ole sitä mitä haluaisi?
Miksi kaiken vaikeaksi tekeminen
on usein äärettömän helppoa,
ja helppous äärimmäisen vaikeaa?

Tämä elämä on niin täynnä paradokseja,
että joskus sitä kaikkea ei vaan jaksa.
Ei jaksa, vaikka TIETÄÄ,
että kaiken näennäisesti tarkoituksettoman alla
on viisastakin viisaampi kudelma,
tarkoitukseksi kutsuttu.
Että näennäinen kaaos
kätkee alleen mitä pikkutarkimman järjestyksen,
rakkaudellisen suunnitelman.

Kaikesta siitä huolimatta
nousee joskus pohjaton halu
heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa.
Ehkä sitä kutsutaan inhimillisyydeksi.

copyright Sari Saario 5.2016

Suostumista siihen,
että tarvitsee toista ihmistä.
Ettei yksin voi tavoittaa kuin osan siitä,
mitä sydän kaipaa.
Suostumista siihen,
ettei omavoimaisuus riitä.
Uskaltautumista haavoittuvaksi.
Herkimmän ja aidoimman osansa paljastamista,
vaikka voi tulla väärinymmärretyksi,
ohitetuksi, yksin jätetyksi, hyväksi käytetyksi.

Miten olla auki ja suojassa yhtä aikaa?
Miten laittaa itsensä alttiiksi
ja silti selvitä menemättä enemmän rikki?
Miten suojata vanhoja haavoja aukeamasta uudelleen,
miten ehkäistä uusien syntymistä?
Miten löytää luottamus?
Miten uskaltaa jälleen
kaikesta koetusta huolimatta
paljastaa pehmeimmän kohtansa,
näyttää tarvitsevuutensa, asettua alttiiksi?

Ottaa riski, vaikka pelottaa.
Avata mahdollisuuksien ovi,
vaikka se on useita kertoja lyöty vasten kasvoja.

Tarvitsevuus – pahimmillaan kivun, tuskan ja
pettymysten lähde.
Parhaimmillaan ihmisten välisen
kauniin, syvän, aidon
vuorovaikutuksen, jakamisen ja kohtaamisen perusta.

Tämä maailma on polkenut tarvitsevuuden jalkoihinsa
hallintaa, kontrollointia, suorittamista,
omavoimaisuutta ja kaikkivoipaisuutta
haittaavana ominaisuutena.

Rohkea hän, joka silti uskaltautuu
tarvitsevaksi, inhimilliseksi ihmiseksi.
Uhmaten ajan henkeä,
omia pelkoja,
vallitsevaa kollektiivia.

Ilman tarvitsevuutta jotain hyvin ainutlaatuista,
henkilökohtaista, inhimillistä ja aitoa
jää toteutumatta, jakamatta, saavuttamatta.
Ilman tarvitsevuutta
sydän jää yksinäisyyteen ja vaille kaipaamaansa täyttymystä,
toinen ihminen todella kohtaamatta,
maailma kovaksi ja armottomaksi näyttämöksi.

Tarvitsevuus tekee elämästä elämisen arvoista,
ihmisarvoista ja tarkoituksellista
kaikessa hauraudessaan.

copyright Sari Saario 5.2016

Yhteyttä Itseen, omaan sisimpään
ja sen sensuroimattomaan todellisuuteen.
Yhteyttä siihen mikä on totta, vallitsevaa –
luokittelematta hyväksi tai pahaksi, peittelemättä tai tukahduttamatta.
Vain tiedostaen.

Kykyä aistia pienen pieniä vivahteita, sävyjä.
Sellaisia, jotka pitävät pientä ääntä ja näkyvät tuskin lainkaan,
mutta kertovat sitäkin enemmän siitä, mikä on aitoa ja todellista.
Vivahteita ja sävyjä, jotka ovat jääneet kaiken tietämisen ja tekemisen alle.
Kaikkien niiden roolien, naamioiden ja maskien alle,
joiden suojista on tullut turvassa olemisen harha.
Harha, joka estää todellisen yhteyden Itseen, toisiin ja koko maailmankaikkeuteen.
Harha, joka todellisuudessa sulkee yksinäisyyteen, epäaitouteen ja
erillisyyteen.

Sisäinen aito turvallisuus syntyy läsnäolosta Itselle,
omalle sisäisyydelle ja kaikelle mitä se sisältää.
Luvasta, että saa olla vaan – kaikkinensa.
Luvasta, jonka jokainen voi antaa vain Itselleen.
Silloin ei ole mitään, mistä pitäisi paeta, poistua.
Ja jäljelle jää vain läsnäolo.

copyright Sari Saario 2/2016

Kuva Päivi Hintsanen

Johonkin, jota ei vielä ole.
Johonkin, jonka olemassaolon
kuitenkin tietää koko Sielullaan.
Johonkin, joka päättää etsinnän –
rakkauteen, levollisuuteen,
kotiin saapumiseen.

Kaipuu tunnistamiseen.
Sen syvään tietämiseen,
että tämä on nyt tässä.
Yhteyteen ennen kokemattomaan,
kauan sitten kadotettuun.
Puuttuvan palasen löytämiseen,
joka täydentää,
tekee kokonaiseksi.
Tekee sydämen täydeksi, levolliseksi.

 

© Sari Saario 2015

 

Minut rakennettiin tähän maailmaan
Valon majakkana toimimaan.
Näkymään ja näyttämään,
tyynessä ja tyrskyissä seisomaan.

Äärettömät ulapat ympärilläni,
minulle vielä vieraat ja tuntemattomat,
ymmärrykselleni tavoittamattomat.

Olosuhteet ja ohikulkijat ovat
vuosien varrella vaihtuneet,
kaikki minuun jälkensä jättäneet.
On tullut ruostetta ja kolhuja,
jotain on päässyt myös jo
pahasti syöpymään,
melkein puhki kulumaan.

Silti olen pyrkinyt mielessäni pitämään
mitä tänne tulin tekemään,
päämääräni säilyttämään.

Olen nähnyt mitä kauneimmat tyvenet,
saanut kokea sydäntä pakahduttavat
kohtaamiset ja jäähyväiset.
Ihmeelliset kasvamiset ja eheytymiset.
Valon loisteen säilyttämisen tärkeät merkitykset.

Ylätasanteelleni olen päästänyt harvoja kanssakulkijoita
jakamaan kanssani sitä näkymää,
jota saan katsella ja jota Sielussani ymmärrän.
Jotkut ovat jakaneet kanssani saman näyn – sen kauneuden
ja tarkoituksenmukaisuuden, jonka näen.
Jotkut ovat auttaneet näkemään vielä kauemmas ja laajemmin,
auttaen Valoani kirkastumaan ja vahvistumaan.

Hämmentyneenä olen ollut heidän kanssaan,
jotka ovat vierailleet minussa
näkemättä minua ja eteeni avautuvaa maisemaa,
vaikka olen kuinka yrittänyt näyttää tai näkyä.

Välillä olen meinannut hukkua
kun Elämän aallot ovat lyöneet ylitseni.
Tuulet ja tuiskut puristaneet luottamukseni
Elämän mielekkyyteen äärimmilleen,
ja usko ihmisyyteen on ollut koetuksella.

Hetkittäin Valoni on loistanut niin himmeänä,
etten ole nähnyt mitään – en eteen enkä taakse,
en edes sinne minne olin jo nähnyt.

Onneksi kaikki kehittyy ja laajenee koko ajan.
Niin Valonikin ajan saatossa – Elämän kovistellessa ja helliessä.

Nyt Valoni on kirkkaampi kuin koskaan ennen
näyttäen ja näkyen pidemmälle kuin osasin kuvitellakaan.
Myös tyrskyt lyövät kovemmin kuin koskaan,
ja kauneus näyttäytyy kauniimmin kuin ikinä.

Jokainen kolhu ja ruoste
kertoo kuljetusta matkasta,
kuluneista vuosista,
jotka ovat kuluttaneet pois kaikkivoipaisuuden
ja omavoimaisuuden kuorta,
kiiltävää pintaa, luuloja ja uskomuksia.
Paljastaen tilalle inhimillisyyttä,
elämän realiteetteja ja rosoisuutta.

Päivääkään en vaihtaisi pois,
kokemustakaan ohittaisi.
Sen sijaan sydämestäni toivon,
että kaiken kokemani osaisin jalostaa Viisaudeksi,
sydämeni Voimaksi ja kauniiksi Nöyryydeksi,
hyväksyväksi Lempeydeksi.

Etten toivoani koskaan menettäisi,
uskoani hyvyyteen kadottaisi.
Että kaiken pinnalta niin ruman ja likaisen alta
kykenisin edelleen löytämään puhtauden, tarkoituksen.
Etten kadottaisi luottamustani,
vaikka ympärilläni ja sisälläni
olisi kuinka pimeää tahansa,
vaikka tyrskyt kuinka löisivät koetellen uskoani huomiseen.

Vaan seisoisin suorana, vakaana ja voimakkaana
Elämän merillä,
kadottamatta koskaan Valoni loistetta – sitä toivon koko sydämestäni.

© Sari Saario 14.11.2015

 

On aikoja hyviä, aikoja huonoja
taakkoja raskaita, suruja monia.
Olen heilunut niissä,
mukana mennyt
kuin sätkyukkona elämän oikuissa.

Nyt löytänyt olen Voimani paikan sisältäin.
Sen kohdan, jossa olen
aito, voimakas, vastuuni kantava,
rakastava ja vahingoittumaton.

Olen jo saanut kokemuksia
kohdata maailmaa ja toisia ihmisiä
tästä Voiman kohdasta.
Olen huomannut, mikä käsittämätön ero on silloin,
kun olen jälleen kerran kadottanut
tämän ainoan luonnollisen olotilan,
joka jokaisella on luonnostaan.

Kun sen vain tavoittaa kaiken harhan alta.
Kuin minulle laitettaisiin välillä silmälasit
joitten läpi näytän uhrilta, raukka paralta
surkeasti elämän heiteltävänä.
Ja taas Voimani paikasta
kaikki näyttää kirkkaalta, selkeältä
ja tiedän paikkani,
kannan vastuuni – myös tunteistani.

Se on paikka, jossa voin iloita
ja olla turvallisesti oma itseni,
ja jossa en itse hylkää itseäni.
Haluan oppia pysymään tässä kohdassa
joka hetki!

© Sari Saario
kirjoitettu 24.4.2004, julkaistu 3.10.2015

Ole enemmän, ole vähemmän
yritä enemmän
tee vielä tämä
näytä erilaiselta
tunne ja tarvitse järkevämmin
anna enemmän, ole nöyrempi.
Tee mitä tahansa
kunhan olet enemmän kuin Olet – juuri nyt.

Lukematon määrä uskomuksia,
vääristymiä takaraivossa
miksi se rakkaus, kaikkinainen hyvä ja runsaus,
joita maailmankaikkeus on pullollaan
ei ole minua varten – ei ainakaan helposti ja vaivattomasti,
ei ainakaan itsestään selvänä syntymäoikeutena.

Tarvitsee muuttua, kehittyä, kasvaa, osata olla täydellinen
niin SITTEN
voi olla onnellinen, ottaa vastaan,
voi  voida taloudellisesti hyvin,
tavoittaa ihmissuhteita joita kaipaa,
kokea rakkauden, armon,
riittävyyden tunteesta seuraavan levollisuuden.

VAI TARVITSEEKO?

Voisiko sittenkin vain OLLA
se joka luonnostaan ON.
Ilman yrittämistä, tekemistä,
jatkuvaa pyrkimistä kohti jotakin.
Ilman jatkuvaa kasvamalla kasvamista.

Vain tunnustamalla / tunnistamalla oman arvonsa.
Sen, että on riittävä vain olemalla oma Itsensä – olemalla Minä.
Että pelkästään se on Elämälle riittävä syy
jakaa lahjojaan, runsauttaan – myös minulle.
Ettei tarvitse olla yhtään enempää kuin on
tavoittaakseen hyvinvointia, iloa, rakkautta,
onnellisuutta, kauneutta, vaurautta ,
kaikkea mahdollista hyvää.

Ei ole mitään mitä tarvitsisi ansaita.
Vain siirtyä itsensä tieltä, sallimisen tieltä
ja antautua ottamaan vastaan
jokaiselle syntymäoikeutena tarkoitettu
Rakastava yltäkylläisyys – mitä ikinä se onkaan
juuri Sinulle.

 © Sari 22.3.2015, julkaistu 29.9.2015

Yritys suojautua…

ettei sattuisi enempää,

ettei oma tuska näkyisi,

ettei tulisi enää pettymyksiä.

 

Halu näyttää haavoittumattomalle,

ylimielisellekin,

etteivät todelliset tarpeet ja toiveet paljastuisi.

Se, että niin paljon on jäänyt tavoittamatta

ja kaipuu kuulumiseen, yhteisyyteen kivistää sydäntä.

 

Hyökkäys ennen kuin joku muu ehtii ensin.

Tapa pitää muut loitolla – turvallisella etäisyydellä

ettei tulisi lisää haavoja.

 

Peittämässä kaikkea sitä

mitä ei ole uskaltanut päästää näkyväksi

kivun, hyväksymättömyyden, torjunnan tai

hylätyksi tulemisen pelossa.

 

Suru siitä, ettei ole kyennyt enempään.

Avuttomuus omien rajoitteiden ja haasteiden edessä.

Riittämättömyys ja oman itsen hyväksymättömyys.

 

Suojautumiskeino, joka ajaa

yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi.

© Sari 4/2015

 

 

 

 

Rohkeus kanssasi, jotta uskallat luoda elämästäsi

niin antoisan, tyydyttävän,

rakkauden ja runsauden täyteisen kuin ikinä.

 

Jotta voit sallia kaiken sen saapua

ja tulla osaksi todellisuuttasi,

mistä sydämesi kuiskailee.

 

Jotta uskallat päästää irti – kaikesta mikä ei täytä Sinua,

mikä tuntuu sydämessäsi vaillinaiselle.

 

Jotta voit uskoa olevasi kaiken ihanan,

suuren ja intohimoisen arvoinen.

 

Jotta voit uskoa hyvyyteesi,

siihen, että Sinulla on paljon annettavaa.

 

Jotta voit uskoa saavasi kaiken tarvitsemasi tiedon intuitiostasi.

Vahvistukoon luottamuksesi intuitioosi entisestään.

Olkoon se karttasi ja kompassisi kaikkeen elämässäsi.

 

Enkelit kanssasi jokaisena hetkenäsi

ohjaten, siunaten, opastaen ja tukien.

 

©Sari Saario