Sieluna maailmassa -blogi

20-30 vuotiaana elämäni keskittyikin sitten isolta osin kaiken imetyn ja vääristyneen poispurkamiseen työelämään siirtymisen ja perheen perustamisen lisäksi.

Äitini vahva suuntautuneisuus henkisyyteen ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin auttoi minut tietoiselle matkalle kohti Todellista Itseäni. Parikymppisenä kehoni oli jo ottanut kantaakseen sisäisiä pahoja olojani ja itseni tukahduttamista siinä määrin, että niitä alkoi tulla yhä pahemmin ulos fyysisinä oireina – astma puhkesi, oli ollut syövän esiastetta, jatkuvia poskiontelotulehduksia, endometrioosia, vuotohäiriöitä, ahdistusta, syvää tarkoituksettomuuden tunnetta…

Viisas äitini lähetti minut Rosenterapiaan, Energiahoitoihin ja Homeopaatille, joissa pikkuhiljaa patoutuneet tunteet, ahdistus ja pahaolo alkoivat purkautua ja saada sanoja näiden n. kymmenen vuoden aikana. Kehoni ja mieleni alkoivat vapautua kaikesta kertyneestä stressistä ja tunnetaakoista, ja tietoisempi yhteys Sieluuni (henkiseen ulottuvuuteen minussa) avautua, jolloin aloin vähitellen löytää enemmän ihan uudenlaisia voimavaroja ja turvaa ottaa vastaan sisälleni kertynyttä tuskaa ja kaaosta sekä ymmärtää tapahtumia laajemmasta näkökulmasta.

Näiden syvän viisauden ja henkisen näkemyksen omaavien hoitajien/terapeuttien kautta tulin kuulluksi, vastaanotetuksi ja hoidetuksi kokonaisuutena, myös oma vastuuni ja henkinen kapasiteettini huomioiden ja sitä vahvistaen. He eivät koskaan alentaneet minua pelkäksi biologiaksi tai kemiaksi, vaan todella ymmärsivät, että ihmisenä olen monikerroksinen ja energeettinen kokonaisuus, jonka kaikkia tasoja on hoidettava päästäkseen takaisin tasapainoon. He eivät myöskään koskaan alentaneet minua potilaaksi, jolle sattumalta oli siunaantunut erilaisia oireita, vaan kohtasivat minut ihmisenä, joka oli kokenut epätasapainoa aiheuttavia vaikeita tunteita, olosuhteita ja tapahtumia, joita ei lapsena ollut kykyä käsitellä ja purkaa ilman aikuisten riittävää apua ja tukea. He ymmärsivät, että kehon ja mielen oireet ovat pelkkiä pinta ilmenemiä huomattavasti syvemmistä asioista – tukahdutetuista tunteista, tiedostamattomuudesta, tukkeutuneista energioista, pidättelystä, kontrolloinnista, sielu- ja kehoyhteyden katkeamisesta, Sielunpolkuumme kuuluvista asioista, joiden on tarkoitus nousta tietoisuuteen vapautettaviksi.

He myös tiesivät, että ilman henkisen ulottuvuuden huomioimista osana ihmisen fyysistä-psyykkistä-sosiaalista kokonaisuutta oireiden todellisia juuria on vaikea tavoittaa ja ymmärtää, eikä ihmisen uskallus ja voimavarat kaiken kohtaamiseen riitä, ellei tietoisuutta jokaisessa meissä olevasta henkisestä osasta hoidettaessa vahvisteta ja auteta näkemään/tavoittamaan. He eivät luojan kiitos myöskään pelänneet vahvoja tunteita, joita ihmiseen kertyy väistämättä hänen kokiessaan vaikeita asioita, ja niiden ulostulo voi tosiaankin olla rajua ja pelottavaa ilman, että mikään on silti vaarassa ihmisessä rikkoutua, joten he pystyivät ottamaan niitä vastaan ilman tarvetta hillitä, lääkitä tai diagnosoida – vaan olla ihmisenä läsnä ja rinnalla antaen turvaa ja kuulluksi sekä vakavasti otetuksi tulemisen kokemuksen.

Olen monesti kauhulla miettinyt mitä olisi tapahtunut, jos äitini olisi valinnut toisin ja hakenut minulle apua ”normaaleja väyliä pitkin”. Jos kaikki oireet minussa olisi pilkottu osiin erillisiksi yksiköiksi ilman sen kummempaa merkitystä ja tarkoitusta, ja lääkitty kuulumattomiin ulos auttamisen sijaan. Jos minun henkistä kapasiteettiani ei olisi otettu huomioon ja vahvistettu niin, että sen avulla ja siihen luottaen pystyin kohtaamaan kipeistäkin kipeimpiä tunteita, kauhistuttavaa pelkoa, suoranaista kauhua sekä musertavaa avuttomuutta ja häpeää hajoamatta, menemättä rikki, nousten katsomaan itseäni ja kaikkea myös kauempaa, itseni ulkopuolelta – luottaen, että kaikki se on mahdollista, sillä minua hoitaneet ihmiset olivat uskaltaneet myös tehdä niin. Tunnistaen yhä selkeämmin, että minussa on myös osa, joka ei ole vääristynyt elämän melskeessä, osa johon tämä maailma ihmisineen ja tapahtumineen ei voi kajota, ja jossa on se valo, selkeys, voima ja eheys, joita tarvitsen päästäkseni eteenpäin, vapaaksi. He eivät nojanneet pelkkiin teorioihin ja oppeihin, vaan todella olivat tehneet ja kokeneet itse saman läpimenon ja kohtaamisen – eivät pelkästään päällään ymmärtäen ja kaiken analysoiden ja puhuen, vaan TUNTEMALLA, KOKEMALLA ITSE.

Jos en olisi saanut vihata, raivota, pelätä, lamaantua, inhota, ahdistua, masentua ja surra vapaasti niin paljon ja kauan kuin oli tarpeen diagnosoimatta niitä miksikään muuksi kuin täysin luonnollisiksi reagointi tavoiksi ja tunteiksi kaiken koetun jälkeen, minulla olisi nyt todennäköisesti aika monta diagnoosia ja lääkitystä päällekkäin… Lääkitysten seurauksena oireeni olisivat kroonistuneet sairauksiksi ja kaiken lisäksi lääkkeisiin hyvin herkästi reagoivana minulla olisi paljon lisäoireita niistä johtuen, kun nyt paranin jokaisesta alussa mainitsemastani oireesta tämän kymmenen vuoden jakson aikana ilman minkäänlaista virallisen lääketieteen apua tai lääkitystä – myös astmasta, joka ei lääketieteen mukaan ole parannettavissa! Astma oirekuvineen peilasi täsmälleen sitä tilaa, jossa olin ollut – ei tilaa hengittää = olla olemassa omanlaisena omana itsenäni, vaan hengitykseni, olemassa oloni oli täydellisen kapeutunut muiden mukaan olemiseksi. Saman lailla mikä tahansa oire peilaa ihmisen sisäistä todellista tilaa, joka usein on tiedostamattoman puolella ja yrittää näin fyysisen ulottuvuuden kautta tulla näkyville.

Onnekseni minua ei astman toteamista lukuun ottamatta koskaan hoidettu sairaana potilaana, vaan epätasapainoon joutuneena ihmisenä avunantaja taholta. Niinpä en silloisista oireistani huolimatta myöskään koskaan ottanut itselleni  sairaan- ja potilaan identiteettiä, vaan tiesin olevani ”vain” epätasapainossa, jolloin minulla täytyi olla mahdollisuus myös takaisin tasapainoon. Minua autettiin vastuuseen oman hyvinvointini suhteen ja näkemään mistä on syvemmässä mielessä kyse, mitä itsessään on kohdattava, irti päästettävä ja vahvistettava. Ja jos jokin ei ollut muutettavissa, kohdattavissa jäljelle jäi mahdollisuus hyväksyä/suostua. Tapa ei todellakaan ole ollut helppo, sillä se vaatii aikaa, sisimpään kääntymistä, loputtomasti uskoa, rohkeutta, periksi antamattomuutta, todella vaikeiden tunnetilojen, pohjattoman yksinäisyyden ja pimennossa olon sietämistä sekä uusia ja uusia esiin nousevia kerroksia tiedostamattomaan painuneista sisällöistä.

Kuitenkin joku minussa on aina tiennyt, että se on ainoa tie todelliseen paranemiseen oireiden kanssa toimeen tulemisen sijaan ja Sielunsuunnitelmani mukaisesti olen saanut elää sitä perinpohjin omana kokemuksena todeksi sekä auttaa työni kautta myös muita omasta itsestään vastuulliseksi haluavia tekemään samoin.

Tähänastisen 48 vuotta kestäneen elämäni voisi hyvin karkeasti jakaa 10 vuoden jaksoihin.

Ensimmäiset 10 vuotta opettelin elämään tässä maailmassa yrittäen ymmärtää millainen täällä pitäisi olla tullakseen rakastetuksi, hyväksytyksi ja kuuluakseen joukkoon. Imin itseeni perheeni, sukuni ja ympäröivän maailman käsityksiä, tapoja, leimoja, uskomuksia, väittämiä ja mielipiteitä siitä millaisessa maailmassa elän, miten maailmassa eletään ja millainen minä olen. Muodostin käsitystäni saamistani katseista, kohtaamisista, rakkaudesta, hylkäämisistä, pettymyksistä, väärinymmärryksistä, yksinjäämisistä, sanoista ja asenteista. Minua muokkasi lähelläni vaikuttaneiden tapa olla ja elää, käsitellä ja kohdata asioita, hyväksyä tai olla hyväksymättä sekä nähdä tai olla näkemättä minussa olevia perusominaisuuksia.

Äärimmäisen herkkä vaistoisena minusta tuli jo elämäni ensi metreillä suorastaan ammattilainen aistimaan muiden toiveet ja tarpeet, ja mukauttamaan itseni niiden mukaiseksi, jotta varmistaisin itselleni kipeästi kaipaamani hyväksynnän ja rakkauden, joukkoon kuulumisen. Välttää itsessäni kaikkea sitä, joka sai läheisimmissäni aikaan reaktioita – tuhahduksia, tietynlaisia katseita, naurua, mykkäkoulua, pahaa mieltä, suuttumusta, ärtymystä, paheksuntaa tai pettymystä kun en halunnut tai osannut täyttää odotuksia, olla tarpeeksi tyytyväinen, helppo ja tarvitsematon, saman mielinen. Hintana oman itseni totaalinen kadottaminen muiden jatkeena olemiseen.

Oikeastaan oma minuuteni ei koskaan ehtinyt edes juurtua minuun – kasvaa ja kehittyä, sillä jo sikiöajasta lähtien koin suurta turvattomuutta äitini menettäessä aika ajoin yhteyden omaan voimaansa haasteidensa keskellä ja ”romahtaessaan”, joka tarkoitti totaalista yhteyden katkeamista myös minuun. En voinut koskaan luottaa siihen, että minulla on häviämätön yhteys, tuki ja turva täysin riippumatta siitä millainen olen. Hyvin läsnäoleva, syvä ja rakastava pitkäaikainenkin yhteys hävisi sekunnissa määrittelemättömäksi ajaksi, kun perheessä tapahtui jotakin, jota äiti ei pystynyt itsessään käsittelemään. Useinkaan se ei tarkoittanut kummempaa kuin erimielisenä olemista. Asiat eivät pysyneet asioina, vaan lähes kaikesta tuli äidille henkilökohtaista ja marttyyrius oli hänen keinonsa selviytyä. Niinpä opin jo vauvana muokkaamaan itseni sellaiseksi, etten ainakaan minä olisi romahdusten aiheuttaja ja tulisi sen takia hylätyksi.

Olin super taitava olemaan milloin mikäkin tapettikuvio, jonka tiesin sopivaksi kullekin, sopivaksi eri tilanteisiin, ja jopa ylpeä siitä. Osasin ennakoida ja ottaa huomioon lähes kaiken. Usein kuulinkin ihmettelyä ja ihailua siitä, miten voin olla niin mahdottoman suoraryhtinen kehollisesti, kuin balettitanssija… No… keho ilmentää asentoja myöten sisäistä tilaa, jossa olemme. Olin siis täydellisen kontrolloitu sisältä ja ulkoa yrittäen epätoivoisesti 24/7 varmistaa, etten ole mitään sellaista, jonka takia jään yksin, suljetuksi eristyksiin rakkaitteni yhteydestä puhumattomuuden tai paheksunnan kautta, jotka valtavassa herkkyydessäni koin murskaaviksi.

Noin kymmenestä kahteenkymmeneen vuotiaaksi aloin kapinoida kaikkea tapahtunutta vastaan tiedostamatta sen kummemmin mitä minussa tapahtuu. Sisälläni on aina palanut vahva oikeuden- ja totuudentunto sekä tahto, ja nyt kun riippuvuuteni lapsuuden perheeni jatkuvaan huolenpitoon iän puolesta alkoi pikkuhiljaa vähentyä, minussa kytenyt sisäinen kapina alkoi herätä eloon. Sisääni oli jo tässä vaiheessa kertynyt ihan valtava määrä turvattomuutta, tunnistamatonta vihaa, suoranaista raivoa, avuttomuutta ja häpeää itseni hylkäämisestä muiden miellyttämiseksi ja tuen puutteesta aitona itsenä olemiseen. Aloin repiä itseäni kaikin tavoin irti niistä rakenteista, joihin olin kadottanut itseni. Murrosikäisen keinoin… Pääasia oli vastustaa ja uskaltaa tehdä asiat omalla tavalla, uskaltaa rikkoa sovinnaisuuksia edes jonkinlaisessa mittakaavassa, vaikka se osin tarkoittikin ympäristön paheksuntaa, rangaistuksia ja lisää yksinäisyyttä. Edes jollain tavalla oli saatava olla Minä.

Tällainen vaihe ei ole tarpeen, ellei lasta ole tavalla tai toisella pakotettu olemaan jotain muuta kuin todellisuudessa on. Jos ei ole saanut riittävää tukea ja hyväksyntää olla ainutlaatuinen, erillinen ja erilainen oma itsensä. Toki toisen tyyppisen persoonan vastaava reaktio on lamaantua, masentua ja vajota voimattomuuteen. Sama matka on joka tapauksessa kuljettava reagointitavasta riippumatta päästäkseen takaisin omaksi itseksi ja oppiakseen ylipäänsä ymmärtämään mitä on olla Minä, kuka olen Minä.

Tunnistamaton viha, jolla ei ollut ollut mahdollisuutta tulla ulos oli kääntynyt sisäänpäin, itseäni kohtaan. Se ilmeni mm. tupakointina ja alkoholinkäyttönä, ylimielisyytenä ja vihana koko maailmaa kohtaan, räjähdys alttiutena. Olin kotona niin vähän kuin mahdollista ja kasvatin elinpiiriäni ulkomaailmaan. Samalla kokien syvää surua, sillä perheeni oli minulle kaikki kaikessa, enkä vielä tässä vaiheessa ymmärtänyt mistä oli kyse, mitä minulle oli tapahtunut. Jäsentymätön paha olo ja tarkoituksettomuus sisälläni olivat  niin pohjattomia, että usein pyörittelin mielessäni itsemurha ajatuksia vapautuakseni sisäisestä tuskastani.

Olin jo pienestä asti toivonut, että kasvaisin mahdollisimman nopeasti aikuiseksi, jotta pääsen lapsuuden riippuvuudesta toisiin, itsenäiseksi ihmiseksi. Lapsuus oli minulle kuin pakollinen välivaihe ennen tositoimiin pääsemistä. Koska Sieluni suunnitelma on jo lapsesta asti ollut minulle suht selkeä mm. ammatinvalinnan suhteen, aloin motivoitua paremmin tulevaisuuteen  ja vastuuseen hyvinvoinnistani 20 ikävuoden lähestyessä. Kun kaikki pakollinen kouluputkea myöten oli suoritettu, alkoi avautua valinnanmahdollisuuksia kohti sitä mitä halusin tehdä, mitä oli tarkoitus kokea.