En kykene enää

Minä riisun itsestäni selviytymiskeinojeni kerroksia.
Lukemattomia opittuja keinoja ja tapoja,
joiden avulla olla ymmärrettävä, hyväksytty, sopiva.
Minä tukehdun niiden alle ja sisään.

En enää kykene elämään niiden ehdoilla.
En enää kykene hylkäämään itseäni
sopeutumisen ja ns. sivistyneisyyden alttarille.
En kykene enää osallistumaan näytelmään,
jossa luonnollinen, inhimillinen ja aito häpäistään
pätevyyden, tietämisen ja oppineisuuden nimissä
missä terve nöyryys on hautautunut ylimielisyyden, ylivertaisuuden
ja kaikkivoipaisuuden alle.

En enää kykene pidättelemään voimaani,
joka alkukantaisena ja villinä pyrkii toimimaan minussa
itseni puolesta, rakkauden puolesta,
ihmisyyden ja kauneuden puolesta,
totuudellisuuden ja elämän puolesta.

En kykene enää olemaan tukahdutettu ja itsestään luopunut ihminen
keinotekoisen yhteisen hyvän nimissä,
joka pitää kaiken näennäisen rauhallisena, sopuisana, korrektina,
sivistyneenä, hyväksyttynä ja miellyttävänä.
En kykene enää tukemaan kulisseja ja rakenteita,
jotka pitävät meidät irti elämästä, totuudesta,
itsestä ja aidosta yhteydestä toisiin.

Yhtäaikaisella kauhulla ja helpotuksella seuraan,
miten alkuvoima minussa pyrkii virtaamaan vuolaammin ja vuolaammin
rikkoen opittuja sovinnaisuuksia, tukahdutettuja ajatus- ja käytösmalleja,
itsen hylkäävää kohteliaisuutta ja siveyttä.

Kahlitsematon voima minussa, Elämä itse
näyttää kasvonsa yhä selkeämmin.
Koko kuva on kääntynyt päälaelleen –
kaikki luonnollinen, elämää edistävä ja säilyttävä
on häpäisty luonnottomaksi ja hävettäväksi,
luonnoton nostettu ylivertaiseksi jalustalle
talloen inhimillisen ihmisyyden alleen, pakottaen ihmisen olemaan kaikkea muuta
kuin oma itsensä, pakottaen hylkäämään sisäisen yhteyden
ikiaikaiseen tietoon, viisauteen ja olemassaoloon.

Häpäisyn vaikutus on valtava – se vääristää, rikkoo, tuhoaa,
demonisoi ja likaa yksilön pyhyyden, saattaa erilleen Ytimestä,
eristää yksinäisyyteen, irrottaa rakkaudesta, elämästä, itseydestä.

Alan todella nähdä itseni, tämän maailman ja elämän suoraan
lukemattomien häpäisyjen alta sellaisenaan.
Alan aavistaa jotakin, joka saa minut sanattomaksi.
Alan todella tuntea sen alkuvoiman, joka uumenistani pyrkii vapauteen.

Voinko, uskallanko, loukkaanko,
olenko liikaa, hylätäänkö, väärinymmärretään, paheksutaan?
Sama se,
en kykene enää välittämään,
en kykene enää estämään sitä mikä on luonnollista.
Minun on annettava Voimani tulla esiin,
kokonaan ja ehdoitta.
Minun on saatava itseni takaisin kokonaan,
jotta voin Elää.

…Sari
www.hoitolakeiju.fi

6 kommenttia artikkeliin ”En kykene enää”

  1. Hienosti kirjoitettu, kiitos. Tunnistan tässä omaakin tilannettani. Vielä pelottaa päästää oma voima esiin ja irti, yritän sopeutua vaikka se puristaa ja kuristaa. Kiitos kun kuljet edellä!

    Vastaa
  2. Teksti oli kuin jatkoa juuri lukemilleni Tommy Hellstenin sanoille: ”Nöyrtyminen on kasvamista omaan kokoonsa. Liian suuret joutuvat pienenemään. Liian pienet suurenemaan.” Omaan mittaansa kasvaminen tuntuu todella pelottavalta, kun on tottunut olemaan erilaisten suojakuorten ja selviytymiskeinojen peitossa. Silti kasvu on ainoa oikea suunta.

    Vastaa
  3. 63 vuotta olen pelännyt kaikkea, varsinkin ihmisiä.
    Olen kehittänyt tuhansia selviytymiskeinoja ja pärjännyt hyvin.
    Tiesin jo lapsena että eihän tämä näin voi olla. Olen etsinyt siitä lähtien itseäni. Nyt koen olevani jo lähellä totuutta. Uskon vielä tekeväni rauhan olevaisen kanssa.
    Hyvä puoli asiassa on, että olen vielä täysin terve.
    Prosessit ovat niin raskaita että olisin nääntynyt niiden alle jos olisin ollut huonokuntoinen.
    Kuoli sairauteen, olisivat sanoneet asiaa ymmärtämättömät.
    Vain minä tiedän totuuden.

    Vastaa

Jätä kommentti