Elämäni alku loi minulle kasvot,
joita en enää tunnistanut, en omakseni halunnut.
Hain syntymästäni asti kuvaani jokaisen perheenjäseneni katseesta,
aloin nähdä itseni niin kuin minua katsottiin.
Näin rakkautta, iloa, myötätuntoa, ihailua, ilahtumista.
Näin myös paheksuntaa, vihaisuutta, arvostelua, tuomintaa.
Itseeni imin sen häpeän, jonka jokaisen katseesta löysin, kohtaamisista omaksuin.
Häpäisyjen seurauksen, jossa luonnollinen muuntuu luonnottomaksi,
viaton likaantuu tahalliseksi, aito vääristyy teennäiseksi,
totuus vaaralliseksi, kaunis rumaksi ja inhimillisyys pahuudeksi.
Häpeän katseissa yritin kelvata, sopeutua, riittää,
pärjätä ja selviytyä.
Häpeän katseissa aloin menettää viattomuuteni,
uskoa pahuuteeni, vaikka vasta elämää opettelin.
Häpeän katseissa jouduin eroon itsestäni, ytimestäni, rakkaudesta.
Häpeän katseet repi minut pois alkuperästäni,
juuriltani, voimastani.
Häpeän katseet heitti pohjattomaan yksinäisyyteen,
jossa on pimeää, josta on pitkä matka takaisin –
Yhteyteen, Rakkauteen.
Tämän häpeän silmistä olen katsonut itseäni,
tämän häpeän silmillä minua on katsottu, kohdattu,
käytetty, sopeutettu, rakastettu, koulittu ja muokattu.
Tähän häpeään olin kadottanut itseni.
Haen itseni takaisin, voimani.
Murskaan murusiksi häpeän,
joka ei koskaan minun ollutkaan.
Vain hirvittävä väärinkäsitys.
Suurella myötätunnolla katson tätä häpeän ja häpäisyjen ketjua –
itsessäni, perheessäni, suvussani, ihmiskunnassa, yhteiskunnassa,
meissä kaikissa.
On aika ottaa omat kasvot takaisin,
muuntaa häpeän ketju rakkaudeksi,
vapauttaa itsemme takaisin Voimaan ja Yhteyteen,
antaa häpeän mennä ja rakkauden asettua tilalle.
Sari
www.hoitolakeiju.fi