Syksy tuntuu lempeälle, helpottavalle, armolliselle.
Välillä saa vain päästää irti,
pudottaa aikansa eläneen, tehtävänsä tehneen.
Osa jalostuu sadonkorjuuseen,
osa kasvualustaksi uudelle sitten ajallaan,
osa jää kannattelemaan muistoa kukoistuksesta.
Ei syksy lienee mieti
kykenenkö, osaanko, pystynkö.
Kun kylmä tulee ja ravisuttelevat tuulet alkavat puhaltaa,
syksy itsestäänselvästi antautuu väistämättömälle.
Muutokselle, jonka on tapahduttava,
jotta uusi voi jälleen jossain kohtaa alkaa.
Syksy luottaa Elämän hyvyyteen,
ajanjaksojen vuorotteluun,
omaan tehtäväänsä omalla paikallaan.
Se värittää vielä ennen lakastumista kaiken entistä näkyvämmäksi,
kuin alleviivaten sitä kauneutta, rehevyyttä, joka kerran oli.
Kuin muistuttaen miten ohimenevää
kaikkein runsainkin lopulta on.
Miten kaikesta on luovuttava,
eikä mikään loisto kestä ikuisesti,
ja silti – Kaikki on Hyvin.
Siinä toteutuu Elämän luonne,
loputon kiertokulku ilman lopullista loppua,
ilman alkujen päättymistä.
Ja siinä ihminenkin on osallisena,
luonnollisesti,
tämän maailman alaisuudessa.
Sari
www.hoitolakeiju.fi