Jälleen on yksi vuosi jäämässä taa ja vanhan vuoden energiat ovat tiivistyneet näihin viimeisiin viikkoihin hetkittäin jopa sietämättömästi. Tuntuu kuin kaikki aikansa elänyt ja loppuun kaluttu itsessä ja maailmassa vain odottaisi ulos putkahtamista ahtaasta madonreiästä uuden vuoden uusiin mahdollisuuksia täynnä oleviin energioihin. Kuin joku avaisi kohta ikkunan ja raikas, hapekas ilma pääsee sisään, on taas helpompi hengittää. Jälleen uusi alku, uusi mahdollisuus aloittaa puhtaammalta pöydältä.

On taas aika tietoisesti valita, tehdä tilinpäätöstä, mitä jättää vanhaan vuoteen, mitä viedä mukanaan seuraavaan – jalostettavaksi, vaalittavaksi ja kasvatettavaksi.

Uskalla siis tahtoa sitä,
minkä hyväksi itsellesi koet.

Uskalla unelmoida siitä,
mikä sydäntäsi lämmittää.

Uskalla luopua siitä,
joka ei enää parastasi palvele.

Uskalla ottaa vastaan kaikki se,
mikä elämäniloasi kasvattaa.

Uskalla avata sydämesi rakkaudelle,
joka vain odottaa luoksesi pääsyä suojamuuriesi takana.

Uskalla vapautua väärinkäsityksistä,
jotka pitävät Sinut erossa itsestäsi.

Uskalla olla Sinä,
sillä ainutlaatuisella,
ainutkertaisella tavalla,
jonka vain Sinä osaat.

Uskalla antaa sydämesi johdattaa Sinut
kaiken sen luokse,
jota sisimmässäsi kaipaat.                   Copyright Sari Saario

KAUNISTA, VALONTÄYTEISTÄ UUTTA VUOTTA 2018 SINULLE KANSSAKULKIJANI!

…Sari

Olen aina ollut hyvin tietoinen erityisherkkyydestäni, vaikka sitä sanaa olen alkanut käyttää vasta muutamia vuosia sitten. Sanan saaminen omalle ominaislaadulleen on ollut armollinen ja vapauttava kokemus. Minulla on ollut jo nuoresta asti vahva halu ottaa erityisherkkyydestäni vastuu parhaani mukaan ja oppia ymmärtämään itseäni herkkänä ja samaan aikaan hyvin voimakkaana ihmisenä, oppia yhdistämään nämä ääriominaisuudet tasapainoisesti, sekä tiedostaa haastekohtia ja pyrkiä tietoisesti vahvistamaan niitä, sillä en halua tyytyä rajoittamaan itseäni jonkin ominaisuuden sisälle tai kokea varsinkaan uhriutta sen takia.

Toisaalta tiedostamisprosessi on ollut myös jonkinlaisen ”surutyön” paikka, sillä paljon väärinkäsityksiä oli kertynyt itseen erilaisuuden kokemusten, sekä ympäristön ymmärtämättömän suhtautumisen ja tuen puutteen myötä. Hintana huono itseluottamus, vääristynyt omakuva ja turhaa huonommuuden tunnetta. On ollut kipeää katsoa itseä miten monin tavoin on huomaamattaan yrittänyt sopeutua, kelvata ja mahtua maailmaan, jonka yleiset arvot, tapa katsoa asioita ja kokea, on monin kohdin niin erilainen kuin oma. On myös ollut hyväksyttävä, ettei kaikki itsessä ole tahdolla ja sitkeydellä muutettavissa, vaan on paljon sellaista, joka ei tule koskaan muuttumaan. Hermoston tapa toimia on synnynnäisesti erilainen kuin valtaväestöllä, eikä siitä ominaisuudesta voi opetella pois. Onneksi sen voi kuitenkin valita hyväksyvänsä. Voi myös tietoisesti keskittyä näkemään asian hyvät puolet ja hyödyntää niitä elämässään parhaansa mukaan. Voi pyrkiä ottamaan vastuun kaikesta siitä mihin on mahdollista vaikuttaa – ottaa vakavasti asiat, jotka aiheuttavat epätasapainoa, vaikka suurin osa ihmisistä ei reagoi samoin, vahvistaa puolia, jotka vievät tasapainoon ja oppia elämään sen kanssa mihin ei voi vaikuttaa yrityksistä huolimatta. Seisoa itse itsensä myötätuntoisena tukena ja ymmärtäjänä.

Suostuttava on ollut myös siihen, että jollain tapaa tulee aina olemaan käsittämätön ja näkymättömissä osalle ihmisistä syvyydessään. Ettei monikaan ole koskaan edes ajatellut asioita, jotka itselle ovat havaittavia joka päivä ja siksi on paljon keskustelunaiheita, joita ei voi jakaa läheskään kaikkien kanssa. Että mikään kohtaaminen tai tapahtuma ei ole itselle pelkkä yksinkertainen asia, vaan tilanne, jossa voi havaita loputtomasti itsestä ja toisista, syistä ja tarkoituksista – kaikesta mitä ei sanota ja näkyy kuitenkin. Tärkeiksi ovatkin muodostuneet ne ihmiset, jotka samanlailla kokevat ja elävät sekä ymmärtävät elämäänsä syvyyssuunnassa. Vaikka toisaalta sitäkin tärkeämpää on hyväksyä itse itsensä kaikkineen, ilman omaa ajatusta hankalana, monimutkaisena ja poikkeavana olosta.

Erityisherkän aistit on jatkuvasti viritetty sisään- ja ulospäin aistimaan perusteellisesti itseä ja ympäristöä. Ulkopuolisten voi olla vaikea ymmärtää miten syvällinen prosessointi ja tarkkanäköinen havainnointi työ usein hiljaisilla ja sisäänpäin suuntautuneilla erityisherkillä on lähes jatkuvasti meneillään. (Toki erityisherkät voivat olla hyvin ulospäin suuntautuneitakin.) Itse tarvitsen riittävästi aikaa, jossa ei tapahdu mitään ja saan olla yksin oman itseni kanssa ja pohtia sekä jäsennellä kaikkea kokemaani, palautua tapahtumista ja kohtaamisista, tunnistaa mitä ne minulle merkitsevät ja yrittää ymmärtää kaikkea mitä olen havainnoinut. Jos en tätä tee, kehoni ja mieleni menevät helposti ylikierroksille, jolloin ihan arkinenkin elämä muuttuu nopeasti jonkinasteiseksi selviytymiseksi elämisen sijaan. Ajatukset ovat liian täynnä ja kaaoksessa. Tulee hankala ja levoton huoliolo, ahdistaa. Hermostokin menee ylikierroksille ja keho saattaa reagoida sisäisellä tärinällä. Tähän kaikkeen olen saanut eniten oikeasti toimivia apukeinoja psyko-fyysisestä hengitysterapiasta. Keinoja vaan olla rauhassa hankalienkin olojen kanssa, sekä vapauttaa itse kertynyttä jännitystä ja aktivoida tietoisesti omaa rauhoittumisjärjestelmää.

Toisaalta kaipaan myös kovasti ihmiskontakteja, joissa ollaan syvällisessä vuorovaikutuksessa ja jaetaan merkittäviä, aitoja asioita. Loputon hämmennyksen ja turhautumisen kohde tässä elämässä on pintatasolle jäävät kohtaamiset lähi-ihmisten ja ylipäänsä ihmisten kanssa. Yhdessäolo, jossa ei pysähdytä toisen äärelle, eikä anneta ja jaeta itsestä mitään todellista, vaan puhe pysyy tyhjänpäiväisissä asioissa. Ohitetuksi tulo tai ehkä enemmänkin jääminen jotenkin näkymättömäksi kerta toisensa jälkeen kutsussa syvempään kanssakäymiseen saa aikaan minussa avuttomuutta ja surua. On välillä vaikea kestää, että eri syistä ihmiset eivät aina uskalla, osaa tai kykene tällaiseen kanssakäymiseen, vaikka itselle se on melkein elinehto voidakseen kokea olevansa oikeasti olemassa. En saa pintapuolisesta ja asiatasoon keskittyvästä kanssakäymisestä juuri mitään, ja se saattaa jopa viedä ihan voimat. Huomaan silloin monesti olevani vain hiljaa, koska minulla ei ole silloin juuri mitään sanottavaa. Tulee vain väsynyt ja yksinäinen olo.

Joskus olen myös kurkkua myöten täynnä ihmisten valmiutta ottaa kuuntelu- ja läsnäolotaidoistani kaikki irti ilman vastavuoroisuutta ja huomioonottamista. Minäkin haluan olla kiinnostuksen ja kuuntelun kohteena, vaikka olenkin empaattinen ja ymmärtävä kuuntelija, enkä useinkaan osaa ottaa itselleni kaipaamaani tilaa tai kehtaa keskeyttää toisen tärkeää asiaa. Toivoisin niin, että kanssaihmiset osaisivat ottaa tämän huomioon itsestään selvästi ilman, että joudun laittamaan itse rajoja ja sietämään toisen noloutta tai hämmennystä sen takia. Tätä opettelen tällä hetkellä kovasti – elämä tuo nyt jatkuvasti eteeni tilanteita ja ihmisiä, jotka aika ääressäkin ottavat paljon tilaa, yleensä puhumalla, jotta uskaltautuisin rohkeammin pitää huolta rajat laittaen omasta reviiristäni, tarpeistani ja tilastani.

En halua valita erakoitumista, välttelyä, sulkeutumista tai vetäytymistä, jonka niin moni erityisherkkä ymmärrettävästi valitsee. Haluan mennä kohti, pysyä avoimena ja vilpittömänä, ja löytää uudenlaisia tapoja toimia, tulla kuulluksi ja vastaanotetuksi ilman vaatimuksia ja epätoivoa. Haluan, että myös minä saan tarpeilleni vastinetta, vaikka pystyn ymmärtämään ja aistimaan toisten näkökulmat, tunteet ja rajoitteet melkein kuin omani. Ja vaikka olen hiljaisempi ja vetäytyvämpi isossa joukossa kuin pienessä porukassa tai kahden kesken, silti kaipaan sisälläni, että minunkin kuulumisista ollaan kiinnostuneita, minäkin olen tärkeä ajatuksineni toisille.

Rajojen, oman tilan ja voiman säilyttäminen ovat monelle erityisherkälle jatkuvia haasteita. Kyky pysyä erillisenä, vaikka kuinka tarkasti aistii toisten tunnetiloja ja tarpeita. Uskaltaa jättää ne huomiotta ja toisen vastuulle, minne ne kuuluvatkin ja keskittyä omaan tonttiin, omiin tarpeisiin ja tunteisiin. Jatkuvasti saa olla hereillä sen suhteen, ettei oman itsen sijaan alakin kannatella toista. Vaatii kykyä sietää myös toisen hämmennystä, häpeää tai muuta tunnetilaa, kun alkaa oikeasti pitää huolta kaipaamastaan tilasta ja rajoista. Erityisherkille on usein ollut luontevampaa pistää omat tunnetilat sivuun juuri siksi, että aistii toista lähes yhtä tarkasti. On ollut ”ystävällisempää” ja kohteliaampaa kääntää selkä itselle kuin toiselle, vaikka jokaisen meistä tulee terveesti suojata ja huomioida itseään, pitää puoliaan – se on jopa velvollisuutemme, joka helpottaa loppuen lopuksi muidenkin olemista vähentäen turhia väärinkäsityksiä ja oletuksia. Tietoisesti sanoutua irti kasvatuksesta, jossa on mahdollisesti korostettu jatkuvaa toisten huomioimista omien tarpeiden ja tunteiden hinnalla.

On myös hiton raskasta aina vaistota kun jokin ei ole ihan ”totta”, rehellistä, kohdillaan – silti välttämättä täysin ymmärtäen miksi intuitio sanoo niin. Sietää epätietoisuutta ja sitä, ettei toinen ole ehkä vielä valmis katsomaan asiaa tai jakamaan siitä informaatiota, vaikka itsessä kaikki huutaa, että nyt ei ole kaikki kohdillaan. Tietää milloin antaa olla ja milloin ei… Jatkuvaa opettelua tämäkin.

Ja sitten pitää huolta jatkuvasti siitä, ettei mitään ole liikaa vaan sopivasti. Ei liikaa kiirettä, ohjelmaa, lisäaineita, kofeiinia, kuohuttavia tunteita, jopa innostusta, epäsopivaa ruokaa, melua, valvomista, ylikuormittumista jne. Tai seurauksena on yliviriämistä, josta taas seuraa ylireagointia. Joskus yliviriämisen välttämisen seurauksena voi olla aliviriäminen – tulee niin tarve varmistaa ettei ylikuormitu, että joutuukin toiseen ääripäähän ja elämä ajautuu jo liiankin pieniin ympyröihin.

Tuttua on myös pudota aika ajoin yleiseen maailman tuskaan. Kokea itsessään välillä koko maailman yleistä pahaa oloa, kun tuntee ytimissään asti epäkohtien ja väärinkäytösten järjettömyyden ja toisille eläväisille aiheutuvan turhan kärsimyksen. Kun on pakko vaan katsoa, miten kokonaisuuksia huomioimatta asiat nähdään tyytyen pintailmentymiin, vaivautumatta tai kykenemättä katsomaan syvemmin. Miten vähätellen ja ymmärtämättömästi kohdellaan eläimiä, luontoa ja ylimielisesti suhtaudutaan ikiaikaisiin viisauksiin ja tietoon, jota tiede ei vielä tavoita. Sietää ja kestää surua, kun näkee miten toisin asiat voisivat tässä maailmassa olla vain näkökulmia muuttamalla ja syventämällä.

Toisaalta en vaihtaisi pois sitä matkaa, jota olen saanut käydä väärinkäsityksistä vapauteen, en ymmärrystä, jota matka ja syvyyssuunnassa havainnoiminen mahdollistaa, en niitä uskomattomia kohtaamisia, joita olen saanut elämässäni toisten herkkien kanssa kokea, en vahvaa kehoni aisti herkkyyttä ja intuitiotani, joita saan hyödyntää päivittäin työkaluina työssäni tavoilla, jotka todella auttavat muitakin. Olen myös erityisen kiitollinen, että minulla on ollut rohkeutta pitäytyä yrittäjänä vaikeista ajoista huolimatta, jotta saan rytmittää työntekoani oman jaksamiseni puitteisiin ja säilyttää vapauden siihen, minkä koen tärkeäksi ja arvoilleni sopivaksi.

Haastan jokaisen erityisherkän ottamaan haltuun oman ainutlaatuisen herkkyydestä kumpuavan Voimansa ja tietoisesti purkamaan väärinkäsitykset tämän maailmaa muuttavan ominaisuuden edestä. Uskaltamaan tasapainoisella ja terveellä tavalla luopua toisten turhasta kannattelusta ja itsen ohittavasta huomioimisesta, vahvistamaan tietoisesti rajojaan ja erillisyyttään niin kauan ja paljon kuin se on tarpeen tasapainon saavuttamiseksi, näkemään itse oman ainutlaatuisen kauneutensa sekä arvokkaat ominaisuutensa – intuitiivisuuden, myötätunnon, luontaisen eettisyyden ja oikeudentunnon, sensitiivisyyden, empaattisuuden ja syvällisyyden, sydämen viisauden. Haastan rakentamaan omasta elämästä olosuhteineen sellaisen, joka vastaa omia arvoja ja elämän rytmiä. Ottamaan itse vakavasti ja huomioimaan sen mikä lisää tasapainoa ja mikä horjuttaa sitä. Olemaan rohkeasti omanlainen, erillinen, ainutlaatuinen ja herkkyydessä voimakas erityisherkkä.

…Sari

 

 

Kuka kertoisi, miten pysyä omassa itsessään, vaikka aistii toisia lähes yhtä paljon kuin itseään.

Kuka kertoisi, miten tulla toimeen kaiken aistimansa kanssa ilman tarvetta reagoida, sulkeutua.

Kuinka uskaltaa pysyä avoimena, vaikka pettymyksiä ihmisten kanssa on ollut niin paljon.

Kuinka olla ymmärrettävä ihmisille, jotka eivät havainnoi niin pikkutarkasti yksityiskohtia ja vivahteita, eivätkä ymmärrä, että joillekin sellainen on arkipäivää.

Kuinka kommunikoida maailmassa, jossa poikkeava ajattelu hämmentää.

Kuinka tulla kuulluksi, kun ajatukset ylittävät normi käsityksiä ja maailmankuvaa.

Kuinka jaksaa sitä, ettei useinkaan kellään ole vastineeksi mitään sanottavaa, kun ei ole edes ajatellut moisia.

Kuinka jaksaa erilaisuudesta seuraavaa yksinäisyyttä eristäytymättä.

Kuinka sietää karkeita energioita hajoamatta – seksuaalisuuden muuttumista niin tarve- ja suorituskeskeiseksi, läsnä olemattomuutta, hienovaraisuuden puuttumista, epäaitoutta, tunteiden piilottelua, kanssa ihmisten haluttomuutta jakaa sisintään, viattomuuden ja totuudellisuuden katoamista.

Kuinka tulla toimeen tuskan kanssa, jota kokee maailman ymmärtämättömyydestä elämän syviä tasoja kohtaan.

Tuskan, jota tuntee kun kohtaa lasten ja eläinten ymmärtämätöntä kohtelua, tahatontakin.

Kuinka selittää, että hetkessä pystyy havainnoimaan energian kautta, sanojen ulkopuolella, vallitsevan todellisuuden.

Kuinka katsoa kaikkea olemassa olevaa ilman tarvetta tuomita tai arvostella.

Kuinka säilyttää itsensä ehyenä ja kokonaisena, vaikka tulee väärinymmärretyksi selityksistä huolimatta.

Kuinka yhdistää ääretön herkkyys ja voima itsessään tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Kuinka tulla sinuiksi näiden ääriominaisuuksien kanssa, niin ettei kumpikaan ryöpsähtele itsestä ulos hallitsemattomasti.

Kuinka sietää kaikkea kykenemättömyyttä, inhimillisyyttä ja vajavaisuutta itsessään, jota on yllin kyllin, vaikka on kuinka tiedostava.

Välillä minä en vaan kerta kaikkiaan tiedä…

…Sari

 

Kohta lopuillaan oleva kymmenvuotis jakso (40-50v.) on ollut ihan uudella tapaa antoisa ja myös haastava. Koko tähänastisen aikuisikäni n. 25 vuoden ajan olin nähnyt säännöllisin väliajoin unia talosta, jonka huoneisiin tutustuin vuosien varrella pikkuhiljaa. Ymmärsin jo nuorena, että talo symboloi elämääni ja sitä matkaa, jonka tulen käymään tietoisesti kohtaamalla kaiken mitä kohdattava on. Unien kautta voin katsoa missä olen menossa ja saan tärkeää informaatiota.

Talossa toiset huoneet olivat kauniita ja viihtyisiä, toiset pimeitä ja pelottavia. Ullakolla mm. huone, johon minua rohkaistiin yli kymmenen vuoden ajan, ennen kuin kauhultani kykenin sinne menemään edes unessa. Aluksi en pystynyt katsomaan edes tämän huoneen ikkunaan, saati menemään portaikkoon, joka johti huoneeseen. Ullakko symboloi järjetöntä oman Valoni/Voimani pelkoa – oli turvallisempaa olla pieni, näkymätön ja voimaton, kuin uskaltaa antaa oman Valon tulla esiin ja loistaa.

Lopulta jossain kohtaa seurasi myös kellari kerros, jota kävin läpi useamman vuoden tutkien sen tuntemattomia, pimeitä sokkeloita. Viimeisenä unena tästä talosta näin, miten menin alimpaan kerrokseen, joka oli täynnä kammottavia olentoja ja tiesin, että vaikka pelkoni oli lamaannuttava, minun on vain mentävä ja luotettava omaan Valooni ja Voimaani, jolloin mitään pahaa ei pääse tapahtumaan. Unessa menin vapisten tähänkin tilaan, ja vaikka pelkäsin kuollakseni, pystyin kaikkien kauhujen keskellä säilyttämään Valoni ja Voimani, koska luotin niihin jo niin paljon. Silloin tiesin, että olen tutkinut tämän elämäni ”talon” loppuun ja voin siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Erityisen mielenkiintoista oli, miten juuri tuossa kellarin viimeisen sokkelon vaiheessa kohtasin tunnekehoterapia koulutuksessani pohjattoman häpeäni, joka oli lonkeroitunut epämääräisyydessään koko minuuteni ympärille vääristäen ja manipuloiden olemassa oloani sekä kokemustani itsestäni ja elämästä. Koulutuksessa haastoin häpeäni (vetäjän upeaa energiamallia mallintaen) Voimallani näyttämään kasvonsa ja irrottamaan otteensa minusta, vaikka meinasin lamaantua pelosta, jota häpeän kohtaaminen ja siihen linkittyneiden asioiden katsominen sai minussa aikaan.

Sitten eron jälkeen jossain kohtaa tein illalla meditaation, jossa pyysin saada olla vielä tietoisemmassa yhteydessä Sieluuni jatkossa. Yöllä näin unen täysin uudenlaisesta talosta. Muistan sen vieläkin äärimmäisen kirkkaasti. En ole koskaan nähnyt tai edes kuvitellut vastaavaa taloa. Talo oli valtavan iso, niin iso, ettei sitä voi edes läpikäydä päiväkausiin. Olohuoneesta avautui koko talon levyinen panoraama ikkuna, jonka maisemassa näyttäytyi kerralla kaikki mahdollinen kaunis, mitä maailmassa voi näkyä – vuoria, laaksoja, vesiputouksia, sateenkaaria, peltoja, metsiä, järviä, meriä, jokia, eläimiä… Ihmettelin miten on mahdollista nähdä kaikki yhtä aikaa. Joku esitteli minulle taloa ja kertoi sen aivan uudenlaisista lämmitys- ja käyttöjärjestelmistä, jotta osaisin käyttää niitä. Kaikki oli täysin ennennäkemätöntä, jotain johon en ollut koskaan ennen törmännyt. Unessa totesin esittelijälle rauhallisesti ja innostuneena, että tämän talon asumisen opetteluun tarvitsen vuosikausia tutustumisaikaa ja yhdessä totesimme, että tästä se lähtee :). Herätessäni tiesin, että Sielutietoisuuteni oli astunut ohjaksiin ja ihmistietoisuuteni väistynyt taustalle. Tästä lähtien tulisin katsomaan elämääni ja tätä maailmaa ensisijaisesti Sielutietoisuuteni näkökulmasta ja ihmistietoisuuteni toimii avustajana, jotta säilytän ymmärrykseni ihmisyyden näkökulmaan ja persoonani haasteisiin , mutta se ei tule enää olemaan ensisijainen näkökulma minulle.

Ja niin on tosiaan käynyt. Tämän kymmenvuotis jakson olen opetellut antautumaan Sielutietoisuudelleni yhä enemmän ja opetellut havainnoimaan ja ymmärtämään mikä ero siinä on ihmistietoisuuteen nähden ja miten sitä voi pukea sanoiksi ihan normaalina asiana ilman mystiikkaa. Myös miten sovittaa itseä ja omaa näkökulmaa maailmaan, joka pääsääntöisesti toimii vielä pelkästä ihmistietoisuuden vinkkelistä eli mm. mielen logiikan, pinnallisten syy ja seuraus suhteiden sekä lineaarisen ajan näkökulmasta .

Tällä hetkellä minulle alkaa olla aikalailla selvillä kuka minä olen, mistä olen tähän tullut, mikä kaikki siihen on vaikuttanut, mistä aineksista nykyisyyteni on muokkautunut. Realismikin on astunut jollain tapaa kuvaan – Sielullisena ihmisenä minulla on aivan valtavasti voimavaroja käytössäni ja mahdollisuuksia, joista valita, jos en itse seiso niiden mahdollisuuksien edessä, mutta ihmisyydessä minulla on myös persoonan tuomia henkilökohtaisia rajoitteita, jotka eivät korjaannu tahdon kautta vaikuttamalla, vaan enemmänkin antautumisen, hyväksynnän ja suostumisen kautta ne voi ottaa osaksi itseä ja kokea niistä huolimatta olevansa riittävä.

Tämän asian kanssa olen ollut erityisesti vastakkain Sielutietoisuuden voimistumisen myötä. Tahdonvoimani on sen verran massiivinen, että olen pystynyt elämäni varrella muuttamaan sen avulla todella isoja asioita itsessäni. Nyt elämä halusi muistuttaa, että kaikki asiat eivät ole hallittavissa ja tahdolla ratkaistavissa. On paljon sellaista, jonka edessä voi vain suostua, päästää irti ja antautua. Löytää itseään kohtaan myötätunto, armo, rakkaus ja hyväksyntä, vaikka ei kaikesta tietoisuudesta huolimatta kykene toisenlaiseksi, ”paremmaksi”. Ei tarvitse loputtomasti itsetarkoituksellisesti korjata, parantaa, fiksata. On uskallettava suostua myös omaan ihmisyyteen tarkoituksenmukaisena asiana –  riittämättömyyteen, rajallisuuteen, inhimillisyyteen, haavoittuvuuteen ja siihen, että tarvitsemme toisia.

Minusta oli tullut siinä määrin omavoimainen, että elämä katsoi parhaaksi palauttaa todellisuuteen ja muistuttaa asiasta. Aloin tajuta, että olin alkanut suorittaa täydellistä ihmisyyttä. Elämä alkoi peilata minulle omavoimaisuuttani ja siitä seuraavaa yksinäisyyttä, sekä armotonta vaatimustasoani itseäni kohtaan tietoisuuteni takia. Lähi-ihmissuhteiden pettymykset, joiden takia olin ottanut omavoimaisuuden suojakseni alkoivat tulla uudenlailla näkyville, lempeästi pakottaen minua katsomaan kontrolloinnin tarvettani, tarvitsemattomuuteni harhaa.

Avioeron jälkeen kaipaamani loputon tilan, yksin olon ja sisimpääni kääntymisen tarpeeni oli jo ajat sitten täyttänyt tehtävänsä ja alkanut huomaamattani kääntyä vankilakseni, joka alkoikin eristää minua maailmasta ja toisista ihmisistä. Olin alkanut uskoa, että vahvan Sieluyhteyteni takia saan kaiken tarvitsemani sitä kautta, mutta minun oli todettava, että ihmisenä ” minä tulen minuksi vain sinun kauttasi”. Jokainen meistä tarvitsee toista ihmistä ikään kuin todistamaan olemassa oloaan, jakamaan ihmisenä olon kokemusta ja kauneutta, inhimillisyyttä. Oli myös aika alkaa ymmärtää, kunnioittaa  ja arvostaa syvällisesti uudella tavalla kehollisuuden/oman kehokokemuksen tärkeyttä, merkitystä ja mahdollisuuksia Sielutietoisuuden konkreettiseen ilmentämiseen ja tavoittamiseen.

Ja pikkuhiljaa olen alkanut kääntyä takaisin maailmaan ja ihan uudenlaiseen yhteyteen toisten ja itseni kanssa – uudenlaisen minuuteni kautta ihmetellen, tunnustellen, hämmästellen ja hetkiin suostuen. Sillä kaikki on tavallaan sisäisesti uutta koko ajan. Mihinkään vanhaan ei voi nojata, juuri mikään vanha ei päde enää, ulkopuolella ei ole enää turvarakennelmia mihin nojata, vaikka kuinka haluaisi. Ulkoisesti monikaan asia ei ole muuttunut, mutta sisäisesti tuskin mikään on ennallaan.

Aivan mahtavaa tämä kaikki, ja yhtä aikaa todella pelottavaa, kun yhteys omaan keskustaan jostain syystä hetkittäin katoaa. Vaikka toisaalta kaiken pohjalla on nykyään ihmeellinen rauha ja levollisuus, joka ei enää katoa pintatason kuohunnoista huolimatta. Tärkein muistettava jokaisessa haastavassa hetkessä on olla puuttumatta ensisijaisesti ulkopuolella olevaan, vaan aina ensin keskittyä palauttamaan yhteys omaan keskustaan ja malttaa rauhassa katsoa mitä siitä seuraa. Hetki hetkeltä ja kohtaaminen kohtaamiselta voin vain todeta – ahaa, tällainen ihminen olen siis tänään – MIELENKIINTOISTA.

…Sari

 

Kontrollointia tarvitaan vain siellä missä on turvattomuutta. Siitä on mahdollista vapautua sitä mukaan kun sisäinen turvallisuuden tunne kasvaa ja alkaa tiedostaa omaa tapaansa kontrolloida.
Tavaksi jäänyt ja tiedostamaton kontrollointi kapeuttaa elämäämme ja estää meitä saamasta kaipaamaamme, eikä päästä meitä koskaan lepäämään, kokemaan itseämme ja elämää riittäväksi, helpoksi ja virtaavaksi.

Kontrollointi

Yritystä välttää jotain,
joka tekee liian kipeää,
joka muistuttaa vanhasta tuskasta,
joka vie hallinnan tunteen,
jättää elämän armoille.
Aiheuttaa turvattomuutta – tavalla tai toisella.
Pitää kalvavan riittämättömyyden loitolla.

 

Epäluottamusta siihen, että kaikki on hyvin,
vaikka meneekin omalla painollaan tai
ihan erilailla kuin kuvitteli.
Että elämä kantaa,
vaikkei ole joka hetki itse ohjaksissa.
Puuttumassa kaikkeen,
sanomassa mielipiteitään,
varmistamassa ja pakottamassa.

Miten uskaltaa päästää irti,
antaa olla, luottaa, antautua,
kun kontrollointi on koko elämän
varmistanut näennäistä turvallisuutta
vakuuttavilla harhakuvillaan?

Miten päästää irti pelosta,
suoranaisesta kauhusta?
Antaakin ohjakset kokonaan elämälle,
Korkeammalle Viisaudelle
ja luottaa, että niin on hyvä
vaikkei mistään ole takeita,
vaikkei vielä tiedä lopputulosta,
kun maa katoaa hetkeksi jalkojen alta
ja kaikki uhkakuvat aktivoituvat
kuiskien tuttuja tarinoitaan.

Miten tunnistaa kaikki ne lukemattomat
kontrolloinnin muodot,
joilla välttää viimeiseen asti vaikeita tunteita
ja sisäistä turvattomuutta,
joilla välttyä kohtaamasta sitä kipua,
joka jo kauan sitten oli enemmän kuin sietämätöntä?
Selviytymiskeinot, joilla pitää kaikki hanskassa,
vakaana, ennallaan.

Kaipaamme niin kipeästi muutosta
jumittuneisiin elämäntilanteisiimme.
Muutoksen vain pitäisi tapahtua
hallitusti ja hillitysti, ilman luopumisia.
Niin, ettei tarvitsisi tehdä selkeitä valintoja,
tunnistaa omia turvarakennelmia ja päästää niitä menemään.
Ottaa vastuuta, poistua mukavuusalueelta,
sitoutua mihinkään.

Kontrolloinnista vapautuminen on mahdollista
sen rehellisen tunnistamisen kautta,
mihin on sitonut oman turvallisuuden tunteensa –
kiireeseen, jatkuvasti hyödyllisenä ja tekevänä oloon,
täydellisyyden illuusion ylläpitoon,
tahdolla asioiden pakottamiseen, ehtoihin,
inhimillisyyden loitolla pitämiseen, muuttumattomuuteen,
elämän luonnolliseen virtaukseen puuttumiseen…

Ja mistä löytää tilalle aitoa turvallisuutta –
kykyä kuulla, ja sallia itselleen
omia tunteitaan ja tarpeitaan,
ottaa niistä vastuu ja puolustaakin tarpeen vaatiessa,
kykyä laittaa rajoja itselleen ja toisille,
höllätä tarvittaessa ja ottaa tilaa,
sanoa EI kun on sen aika,
sanoa myös KYLLÄ ajallaan.

Olla luotettava itselleen – voida luottaa ettei itse ohita, sivuuta,
jätä yksin itseään tarpeineen ja tunteineen.
Ettei pakota ohi sen mikä tuntuu hyvälle,
sallien riittävästi lepoa ja olemista,
unohtamatta tasapainoista aktiivisuutta.

Ettei mikään mitä tekee tai on tekemättä
olisi varmistamassa
keinotekoista, ylläpidettyä turvallisuuden tunnetta.
Silloin kaikki saa vain Olla ja tapahtua tavallaan,
viedä oman aikansa ja paikkansa.
Kaikki on hyvin – joka tapauksessa.
Eikä kontrollointia enää tarvita.

 

© Sari kirjoitettu 8/2016

Avioero on ollut elämäni opettavaisempia tapahtumia kaikkineen. Se tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden ottaa todella vastuu omasta itsestään ja onnellisuudestaan, ymmärtää syvästi ettemme ole koskaan loppuen lopuksi vastuussa kuin itsestämme, sekä kohdata kaikkia niitä pelkoja ja uskomuksia, joita tällaisen asian ympärille on nivoutunut henkilökohtaisesti, suvun piirissä, kollektiivisesti ja kanssa ihmisten mielissä. Avioero oli minulle tähän mennessä suurin opettaja vastuulliseksi aikuiseksi kasvamisen ja Sieluni äänen todellisen kuuntelemisen tiellä, jossa myös vapaaehtoisesti luovuin turvasatamasta, jonka suojissa vastuutaan voi pelkoihinsa vedoten pakoilla vaikka loppuelämänsä.

Olin ihminen, jolle avioero ei ollut edes vaihtoehto. Olin perustanut perheen siinä ehdottomassa ajatuksessa, että pysymme aina yhdessä ja kaikki ongelmat ovat selvitettävissä, kun vain teemme tarpeeksi töitä yhdessä asioiden eteen. Ja töitä teinkin, kaikin mahdollisin keinoin joita tiesin – lukemalla, purkamalla haavojani terapiassa ja hoidoissa, puhumalla, muuttamalla itseäni, uskomalla loputtomasti tulevaan kaikesta olemassa olevasta huolimatta yms., niin, että loppuen lopuksi olin aivan uuvuksissa kaikesta yrittämisestä – tuli aika suostua kaikkeen siihen mikä oli totta ja vallitsevaa, halusin tai en.

Suurimman tuskan koko prosessissa koin siinä hetkessä, kun tajusin muutamia vuosia ennen varsinaista eroa, etten enää halua tällä tavoin hakata päätäni seinään samojen haasteiden edessä loputtomasti, menettää itsearvostustani ja uudenlaista voimaani, kun en voi jakaa toisen kanssa sitä itseäni, joksi olin muuttunut. Aloin myös vihdoin nähdä, etteivät läheskään kaikki asiat ole vain minusta kiinni, ettei tietyt minulle elintärkeät asiat muutu, vaikka tekisin, puhuisin tai olisin mitä, jos toinen ei vaan halua niiden äärelle pysähtyä. Oli suuri järkytys tajuta, etten voi enkä halua pakottaa itseäni enää sellaisiin olosuhteisiin, jossa voin todella huonosti ja jossa en voi enää arvostaa itseäni enkä toista, ja ainoa vaihtoehto kaiken jälkeen minulle on avioero, jotta voin jatkaa elämääni ja kokea sen elämisen arvoiseksi.

Vielä muutaman vuoden yritin sulkea Sieluni ohjausta, sydämeni ääntä, jotta minun ei tarvitsisi rikkoa perhettäni, joka oli minulle kaikki kaikessa. Kohtasin lamaannuttavia pelkoja selviytymisestä, eron vaikutuksista lapsiin, kaikista muutoksista ja luopumisista, joita ero tulisi pitämään sisällään, kaikesta epätietoisuudesta mitä ja miten tulisi tapahtumaan, miten elämämme jatkuisi siitä eteenpäin. Myös sen sietäminen, etten tule saamaan etukäteen minkäänlaisia takeita mistään, että valintani on oikea, ja että olivatpa seuraukset päätöksestäni millaisia tahansa olen niistä vastuussa, oli musertavaa. Etten voi muuta kuin luottaa jälleen sisäiseen ääneeni, Sieluni ohjaukseen, vaikka nyt kyse on muidenkin ihmisten elämän muuttumisesta kuin pelkästään minun. En ole koskaan tuntenut suurempaa yksinäisyyttä, enkä toisaalta koskaan ollut yhtä aikaa niin voimakas kuin tämän prosessin aikana.

Erityinen oppi oli valinnan teon tärkeys. Maailmankaikkeus tulee kaikin tavoin apuun heti kun teemme selkeän valinnan! Ennen sitä olemme ikään kuin välitilassa – toisaalta joo, toisaalta ei – ja maailmankaikkeus tukee molempia, jolloin kaikki on tosi sekavaa ja vaihtelee koko ajan. Heti kun valinta on tehty, alkaa melkein heti vahvistua, että se on ollut oikea (jos se on Sielun suunnitelman mukaisesti ollut tarkoituksenmukainen) ja asiat lähtevät rullaamaan uskomattomilla tavoilla eteenpäin. Se ei voi tapahtua ennen, sillä tietoinen valitseminen on oman voiman tietoista käyttöönottoa. Ja sitä maailmankaikkeus meiltä haluaa – että uskallamme ottaa vastuun itsestämme ja onnellisuudestamme, käyttää meille annettua voimaa, uskallamme ottaa oman elämämme ohjat omiin käsiimme ja uskallamme TAHTOA itsellemme sellaista, jonka sisimmässämme koemme tärkeäksi ja todeksi, vaikkemme tiedä mitä tulee tapahtumaan.

Avioero pamautti päin näköä ajan kanssa myös sen mihin kaikkeen olin sitonut kokemukseni turvallisuudesta, mitä edellytyksiä olin elämälleni määritellyt millaista sen pitäisi olla, jotta kokisin oloni turvalliseksi. Huh, se se vasta oli menoa! Minulla ei ollut aavistustakaan millaisia uskomuksia olin turvaan sitonut. Tottakai perheyhteisöön kuuluminen tuo monenlaistakin turvaa – pysyvyyttä, taloudellisen tuen yms. Mutta onko turvan kokeminen niistä kiinni? Ei, jos ei anna olla.

Koska en enää voinut nojata perheen ja parisuhteen tuomaan automaattiseen turvaan, jouduin kääntymään sisimpääni ja etsimään turvan sieltä – ainoa todellinen turva, joka meillä koskaan on loppuen lopuksi muutenkaan. Voimme menettää kaiken elämäämme kuuluneen koska vain ja silti kokea turvaa omassa itsessä. Niinpä näkyville alkoi nousta kaikkea sitä mikä aiheutti minussa turvattomuutta, ja sitä oli paljon.

Helvetillinen muutamien vuosien jakso, mutta NIIN tarpeellinen ja harhoista riisuva, joka pakotti hyvällä tavalla oppimaan hetkessä elämistä ja luottamista, että kaikki tärkeät tarpeet täyttyvät ja elämä kantaa, vaikka mm. taloudellinen toimeentulo muuttui olennaisesti. Yksi hassukin oivallus oli, miten olin sitonut turvallisuuden tunnettani edeltä varattuihin lomiin. Buukkaamalla lomaan jo hyvissä ajoin etukäteen edes jotakin kivaa, saatoin levätä lähestyvän loman ohjelman ”varmuudessa”. Nyt siihen ei ollut enää mahdollisuutta ja opin ymmärtämään, että voin kokea aivan huikeita lomia vain tarttumalla hetkeen ja luopumalla pakon kautta asioiden varmistamisesta. Sain mahdollisuuden valita lepäänkö silti luottamuksessa tulevaisuuteen, vaikken pysty enää varmistamaan ja varaamaan asioita samalla lailla vai elänkö pelossa ja epäluottamuksessa sen takia.

Tämä aika oli monenlaisia sisäisiä valintoja valintojen perään ja vastuunottamista omista tunteista, ajatuksista ja onnellisuudesta – onko juhlapyhät pilalla kun niitä ei voi viettää saman lailla kuin ennen vai voinko löytää jotain ihan uutta, olenko epäonnistunut ihminen, kun osa läheisistäni koki avioeron epäonnistumisena vai pitäydynkö omassa totuudessani, jonka sydämessäni vahvana tunsin, että kokisin itseni epäonnistuneeksi vain jos ohitan Sieluni äänen, eikö minulla ole enää perhettä kun siihen ei kuulu miestä vai voinko kokea perheenä myös yksikön, jossa on vain äiti ja lapset. Uskallanko luottaa myös siihen, että lapsillanikin on Sielun suunnitelma, johon tämä ero on kuulunut kun se kerran tapahtuu vai pidänkö itseäni loputtomassa syyllisyydessä lasteni takia.

Mieletöntä oli löytää vastaavanlaisissa asioissa näkökulmia ja mahdollisuuksia, joita ei ollut joutunut koskaan edes miettimään. Luoda itse ihan uudenlainen katsantokanta tapaan elää, jonka keskiössä ei ole tyypillinen ydinperhe. Se vaati tietoista irrottautumista yleisistä uskomuksista ja mielipiteistä, itsensä avaamista sellaisille asioille, joita ei aiemmin ollut olemassa, kun ne eivät koskeneet minua mitenkään. En myöskään halunnut itselleni eronneen identiteettiä, vaan minulle oli tärkeää pysyä ihmisenä, Naisena, joka oli tehnyt merkittäviä ja rohkeita valintoja sydäntään kuunnellen.

Oikeastaan täytyi löytää kokonaan uusi identiteetti – kuka Minä Olen nyt, kun en enää olekaan jonkun vaimo, enkä äitikään koko ajan kun lapset olivat säännöllisesti myös isällään. Yht äkkiä oli paljon omaa aikaa, jossa kukaan muu ei määritellyt olemistani kuin minä. Kuka Minä Olen Minuna, riippumatta mistään roolista tai toisista ihmisistä, mistään ulkopuolisesta määritelmästä. Kuka on se Sari, joka on kulkenut tällaisen matkan, tehnyt tällaisia valintoja ja päätöksiä, elänyt tällaista elämää ja mitä haluan tästä eteenpäin? Erotessani olin 41-vuotias.

Ihmisen kehityskaareen Sieluna kuuluu, että 42 vuoden iän paikkeilla meidän on aika kohdata siihen astiset elämämme valinnat, hyväksyä se, että nuoruus on takana ja korjata tarvittaessa suuntaa, jotta pääsisimme mahdollisimman lähelle takaisin Sielun suunnitelmaamme ja ottaisimme vastuun valinnoistamme. Siksi meidät haastetaan luopumaan kaikesta sellaisesta, mikä ei enää toimi elämässämme. Jos emme tee sitä itse vapaaehtoisesti, saamme mahdollisuuden mm. avioerojen, työpaikan ja omaisten menetysten tai sairastumisten kautta. On aika oppia tietämään, mikä on olennaista ja itselle hyväksi korkeampaa minää ja sielua ajatellen sekä todella toimia sen mukaan.

Itsestämme on sitten kiinni käytämmekö mahdollisuuden vai jatkamme todellisuuden pakenemista ja ulkoisten olosuhteitten syyttämistä epätyydyttävästä elämästämme tai luovutamme ja tyydymme johonkin, joka on kaukana sisäisestä näkemyksestämme. Onneksi elämä tarjoaa näitä muutoksen mahdollisuuksia myös jatkossa.

…Sari