Sieluna maailmassa -blogi

Jos edelleen jatkan tätä hyvinkin karkeaa elämäni jakamista kymmenen vuoden jaksoihin, ikävuodet 30-40 olivat aidon itseni löytämistä kaikkien päältä purettujen väärinkäsitysten alta – kuka sitten olen, kun se mitä olin oppinut itsestäni ja elämästä uskomaan ei olekaan totta tai ainakaan läheskään koko totuus.

Tähän sain potkua oikein urakalla heti täytettyäni 30v., kun minulle hyvin läheinen ja rakas Äitini kuoli täysin yllättäin. Koko pikkulapsi ajan n. 2 – vuotiaasta 5 – vuotiaaksi pelkäsin iltaisin aivan epätoivoisella kauhulla, jos äitini kuolee. Itkin ihan hysteerisesti useina iltoina viikossa tätä peläten, ja ainoa mikä minut rauhoitti oli se kun äiti ymmärsi sanoa, ettei koskaan voi tietää jos minä itse kuolenkin ensin. Ollessani n 20-vuotias näin meditaatiossa uudelleen elämän sieluni matkalta, jossa olin 2-vuotiaana asunut nykyisen äitini kanssa kahdestaan metsässä kaukana muista ihmisistä ja äitini oli kuollut yllättäin ja itse kuolin ilman huolenpitoa ja ruokaa päivien kuluessa yksin ymmärtämättä mistään mitään. Tämä tieto oli niin helpottava ja vapauttava, vaikka olikin varsin traaginen, antamaan ymmärryksen tämän lapsuuteni järjettömästä kauhusta äitini mahdollisesta kuolemasta ja sen myötä koko trauma vapautui minusta lopullisesti. Rukoilin aina, ettei äitini nyt kuolisi ennen kuin olen 30-vuotias, sillä uskoin silloin olevani tarpeeksi vahva selvitäkseni, ja niin sitten tapahtui.

Parin kuukauden ajan ennen tapahtumaa, minulle tuotiin kuolemaa joka puolelta eteen niin, että puhuin jopa äitini kanssa ihmetellen kuka ihme on nyt kuolemassa kun maailmankaikkeus siitä minulle kaikin tavoin haluaa ilmaista. Niinpä sitten äitini kuoltua ymmärsin heti, että tästä on ollut kyse ja minua haluttiin valmistella, jotta ymmärtäisin kaiken tarkoituksellisuuden, ettei odottamaton kuolema ollut vahinko. Ja vaikka en ehtinyt hyvästellä rakasta äitiäni maallisesti, hän tuli tapaamaan minua kahden viikon kuluttua kuolemastaan. Ollessani uni-valve tilan rajapinnalla jätimme ikuisesti sieluuni painuneet jäähyväiset, josta ymmärsin missä tunnelmissa hän oli lähtenyt ja sain tuntea ja kokea hänen pohjattoman äidin rakkautensa.

Minut tempaistiin yhdessä vuorokaudessa lapsen kengistä aikuisen saappaisiin, ja toisaalta olin siihen myös valmis. Seuraavien kuukausien kuluessa minua vapautettiin öisin ja välillä päivätietoisuudessakin energeettisesti äitini energioista, jotka olivat estäneet kasvuani. Koin todella vahvoja fyysisiä tuntemuksia kun mm. chakrojani ”puhallettiin” auki ja koko värähtelytasoni alkoi muuttua rajusti. Opin ymmärtämään, että vaikka kukaan meistä ei varmasti toivo vanhempiensa kuolemaa ja ilman muuta pitää heidät elämässään niin kauan kuin mahdollista, heidän kuolemansa on meille kuitenkin myös vapauttavaa, sillä vasta silloin pääsemme irrottautumaan hankalimmista tunnelukkiutumista, kuvioista ja uskomuksista, joita yhteiselosta on seurannut. Pääsemme siis halutessamme kasvamaan täydemmin ja tarkemmin siksi persoonaksi ja sieluksi, joka olemme täysin riippumatta vanhemmistamme tai suvustamme. Toki irrottautuminen on mahdollista muutenkin, mutta kuolema helpottaa prosessia huomattavasti silloin kun olemme kykeneviä hyväksymään ja päästämään irti, jatkamaan matkaa myös muuten kuin jonkun tyttärenä tai poikana.

Kun tämä prosessi alkoi rauhoittua, energiahoitajani näki hoidossani, miten äitini pitää sylissään poikalasta, jonka ojentaa minulle suurella rakkaudella. Tulin raskaaksi ja elämääni tuli ihana poika, joka jo vauvasta täysin epäsovinnaisesti tähän maailmaan suhtautuen alkoi opettaa minulle olemuksellaan, miten tässä maailmassa voi ja tulee olla oma itsensä, vaikka se on osin ihan erilaista kuin vallitseva kollektiivi kokee tai tekee. Hänen kauttaan olen vuosien varrella saanut oppia miten elää vailla hyväksynnän ja miellyttämisen tarvetta vahvasti omana itsenään ilmentäen omaa voimaansa. Ja miten itsestään selvänä syntymäoikeutenaan voi seurata sisintään ja olla oma itsensä, vaikka se herättäisi ulkopuolella millaisia reaktioita, ajatuksia ja ymmärtämättömyyttä.

Esikoiseni, ihana tyttäreni, jonka sain itse nähdä etukäteen hänen saadessaan alkunsa, oli jo 6 vuotta ennen tätä opettanut minulle miten helppoa, ilon ja innostuksen täyteistä elämä voi olla, miten kotona ja mukana virraten tässä maailmassa voi parhaimmillaan olla. Tämä lapsi toi tullessaan Valon, Ilon ja ihmeellisen helppouden lahjan. Kiitollisuuteni rakkaita opettajiani kohtaan on ääretön! Molemmat ovat tuoneet minulle juuri sitä, mitä olen tämän kertaisella ihmisyyden matkallani eniten tarvinnut – ymmärtääkseni, vahvistuakseni, nöyrtyäkseni, uskaltaakseni ja kasvaakseni enemmän omaksi itsekseni. Ja opetukset jatkuvat =)

Tämän kymmenen vuoden jakson aikana aloin todella löytää Todellista Itseäni ja rohkeasti irrottautua minulle mallinnetusta elämisen tavasta täysin omanlaiseen olemiseen. Tämänkin jakson aikana sain valtavasti tukea, johdatusta ja ohjausta maailmankaikkeudelta sekä tietoisesti purin ja kohtasin esiin tulevia tunteita, asenteita ja fakkiutumia eri hoitojen kautta. Sain tavata juuri oikeita ihmisiä, tapahtumia ja olosuhteita päästäkseni eteenpäin. Ja vahvalla intuitiollani ja Sieluyhteydelläni olen tunnistanut koko ajan mistä kaikessa on kysymys syvemmiltä tasoilta katsottuna, myös kipeissä ja vaikeissa tapahtumissa. Pelko ja vaikeat tunteet ovat olleet enemmän ja vähemmän läsnä koko ajan , sillä jatkuva oman mukavuusrajan ylittäminen sisäisesti ei ole todellakaan helppoa.  Minulle on kuitenkin tähän elämään sisäänrakennettu hyvin voimakas sisäinen tarve kohdata ja saattaa loppuun kaikki mahdollinen mitä elämä eteeni tuo, vaikka helpompi olisi välillä väistää, ummistaa silmät tai paeta – se ei vaan ole ollut tällä kertaa minulle edes vaihtoehto.

Niinpä seuraava askel liittyykin avioliittoon ja perheeseen, jonka olin muodostanut silloin kun elin vielä itseeni imetyissä uskomuksissa ja tavoissa, enkä sinä Sieluna, josta nyt olin jo hyvinkin tietoinen. Aloin (ihmis) kauhukseni ymmärtää, etten enää pysty elämään rakenteessa, joka oli palvellut aiempaa tietoisuuttani elämästä ja itsestäni.

Omaan kokemukseeni nojaten ja kaikkia vuosien varrella kohtaamiani kanssa ihmisiä ja asiakkaitani kuunnelleena, olen tullut siihen lopputulokseen, että koko terveydenhuolto järjestelmämme auttamiskyky paranisi huikeasti jo pelkästään siitä asenteen muutoksesta, että jokainen, mihin tahansa apua hakeva asiakas, kohdattaisiin IHMISENÄ EIKÄ POTILAANA. Tällä on valtava merkitys kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen kannalta, oman vastuun ja vaikutusmahdollisuuksiin uskomisen kannalta sekä oikeastaan koko ihmisarvon kannalta! Vaikka sanat ovat pelkkiä sanoja, niillä on myös valtava voima ja ne ovat sidoksissa mielikuviimme ja asenteisiimme, tapaan määrittää itseämme ja toista.

Osallistuessani erääseen julkisen puolen terapia koulutukseen ja törmättyäni siellä vahvasti tähän hoitaja/terapeutti/lääkäri – potilas asetelmaan, minussa heräsi palava halu kirjoittaa kirje jokaiselle Auttajalle ammattinimikkeestä riippumatta KAIKKIEN AUTETTAVIEN PUOLESTA.

Kirje Auttajalle

Kuule minut. Näe minut.
Näe ihmisenä, joka minä olen.
Ihmisenä, joka on vain hautautunut
monien väärinkäsitysten,
kipujen ja selviytymiskeinojen alle.
Ihmisenä, joka on Kadottanut Todellisen Itsensä
tai ei ehkä koskaan saanut hyväksyvää peiliä
olemassa ololleen.

En ole potilas.
Älä alenna minua potilaaksi
ja tee minusta uhria, vastuutonta,
joka en ole,
vaikka pinnalle joskus näyttää siltä.
Älä edes ehdota minulle sellaista identiteettiä
ja väheksy sillä koko minuun rakennettua kapasiteettia,
jonka voisin saada käyttööni,
jos vain tuet siinä, autat tiedostamaan.
En ole myöskään pelkkää biologiaa tai kemiaa,
enkä koskaan tule mahtumaan yhteenkään diagnoosiin,
johon yrität minut yksinkertaistaa.
Vaikka oireeni ilmenisivät minkälaisina,
ne ovat vain johtolankoja,
johonkin paljon olennaisempaan.

Olen Ihminen,
eksynyt eri syistä liian kauaksi ytimestäni.
Oppimatta keinoja päästä sinne takaisin,
kokematta riittävästi sitä hyväksyntää, vakautta
ja turvaa, jotka olisivat opettaneet.
Tarvitsen apua muistaakseni sen kaiken,
tavoittaakseni jälleen.

Ole minulle IHMINEN – inhimillinen, tunteva
ihminen, joka uskaltaa myös kohdata, koskettaa.
Sillä sitä minä tarvitsen – toista ihmistä, avukseni.
Se on se mitä vailla olen ollut.

Näyttämään mallia miten olla olemassa
kun turva katoaa,
avuttomuus ja häpeä iskevät,
tuska lyö ylitse,
yhteys omaan itseen katkeaa
tai olen sitä vasta ylipäänsä rakentamassa.

En kaipaa pelkästään asiantuntijaa,
ammattilaista tai neuvonantajaa.
Kaipaan ihmisen,
joka uskaltaa olla minulle läsnä
omana itsenään, kaikkine tunteineen,
inhimillisyyksineen ja haavoittuvuuksineen – aidosti.
Jos sinä auttajana pelkäät näitä,
miten ihmeessä minä voisin uskaltaa niiden äärelle.

Kaipaan ihmisen, joka on ollut tarpeeksi rohkea
menemään omaan tuskaansa, vaille jäämiseen,
pelkoihin.
Lapset oppivat mallintamalla,
eikä se muutu miksikään aikuisenakaan,
kun on eksynyt tasapainosta
ja tarvitsee apua päästäkseen siihen takaisin.

Teoria ja pelkkä puhuminen tavoittavat pääni
ja loputon ymmärtäminen voi jatkua.
Kokeminen ja läsnäolo tavoittavat sydämeni,
ja silloin saan mahdollisuuden todella eheytyä.

Voit auttaa minua kokemaan vain sen,
minkä olet uskaltanut itse itsessäsi kokea –
muu on teoriaa, joka ei haasta todellisia voimavarojani esiin.

Hengitä siis kanssani, uskalla nähdä minut ihmisenä,
jotta voin löytää kadottamani
tai vielä rakentumattoman
eheän tavan olla olemassa,
olla maailmassa, itsessäni.
Jotta voin selvitä eteenpäin, vaikka sattuu ja tapahtuu.
Voimaantua, vaikka voimattomuus meinaa ottaa välillä vallan.
Laajentua täyteen kapasiteettiini, vaikka mieluummin
pysyisin mahdollisimman pienenä.
Ottaa paikkani ja tilani
tässä maailmassa – kaikesta kokemastani huolimatta.
Löytää turva ja kannattelu omasta itsestäni,
jossa levätä ja olla rauhassa.

Siis ole vaan kanssani, läsnä
– ihmisenä ihmiselle,
ammatillisen tietämyksesi lisäksi.

copyright Sari

20-30 vuotiaana elämäni keskittyikin sitten isolta osin kaiken imetyn ja vääristyneen poispurkamiseen työelämään siirtymisen ja perheen perustamisen lisäksi.

Äitini vahva suuntautuneisuus henkisyyteen ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin auttoi minut tietoiselle matkalle kohti Todellista Itseäni. Parikymppisenä kehoni oli jo ottanut kantaakseen sisäisiä pahoja olojani ja itseni tukahduttamista siinä määrin, että niitä alkoi tulla yhä pahemmin ulos fyysisinä oireina – astma puhkesi, oli ollut syövän esiastetta, jatkuvia poskiontelotulehduksia, endometrioosia, vuotohäiriöitä, ahdistusta, syvää tarkoituksettomuuden tunnetta…

Viisas äitini lähetti minut Rosenterapiaan, Energiahoitoihin ja Homeopaatille, joissa pikkuhiljaa patoutuneet tunteet, ahdistus ja pahaolo alkoivat purkautua ja saada sanoja näiden n. kymmenen vuoden aikana. Kehoni ja mieleni alkoivat vapautua kaikesta kertyneestä stressistä ja tunnetaakoista, ja tietoisempi yhteys Sieluuni (henkiseen ulottuvuuteen minussa) avautua, jolloin aloin vähitellen löytää enemmän ihan uudenlaisia voimavaroja ja turvaa ottaa vastaan sisälleni kertynyttä tuskaa ja kaaosta sekä ymmärtää tapahtumia laajemmasta näkökulmasta.

Näiden syvän viisauden ja henkisen näkemyksen omaavien hoitajien/terapeuttien kautta tulin kuulluksi, vastaanotetuksi ja hoidetuksi kokonaisuutena, myös oma vastuuni ja henkinen kapasiteettini huomioiden ja sitä vahvistaen. He eivät koskaan alentaneet minua pelkäksi biologiaksi tai kemiaksi, vaan todella ymmärsivät, että ihmisenä olen monikerroksinen ja energeettinen kokonaisuus, jonka kaikkia tasoja on hoidettava päästäkseen takaisin tasapainoon. He eivät myöskään koskaan alentaneet minua potilaaksi, jolle sattumalta oli siunaantunut erilaisia oireita, vaan kohtasivat minut ihmisenä, joka oli kokenut epätasapainoa aiheuttavia vaikeita tunteita, olosuhteita ja tapahtumia, joita ei lapsena ollut kykyä käsitellä ja purkaa ilman aikuisten riittävää apua ja tukea. He ymmärsivät, että kehon ja mielen oireet ovat pelkkiä pinta ilmenemiä huomattavasti syvemmistä asioista – tukahdutetuista tunteista, tiedostamattomuudesta, tukkeutuneista energioista, pidättelystä, kontrolloinnista, sielu- ja kehoyhteyden katkeamisesta, Sielunpolkuumme kuuluvista asioista, joiden on tarkoitus nousta tietoisuuteen vapautettaviksi.

He myös tiesivät, että ilman henkisen ulottuvuuden huomioimista osana ihmisen fyysistä-psyykkistä-sosiaalista kokonaisuutta oireiden todellisia juuria on vaikea tavoittaa ja ymmärtää, eikä ihmisen uskallus ja voimavarat kaiken kohtaamiseen riitä, ellei tietoisuutta jokaisessa meissä olevasta henkisestä osasta hoidettaessa vahvisteta ja auteta näkemään/tavoittamaan. He eivät luojan kiitos myöskään pelänneet vahvoja tunteita, joita ihmiseen kertyy väistämättä hänen kokiessaan vaikeita asioita, ja niiden ulostulo voi tosiaankin olla rajua ja pelottavaa ilman, että mikään on silti vaarassa ihmisessä rikkoutua, joten he pystyivät ottamaan niitä vastaan ilman tarvetta hillitä, lääkitä tai diagnosoida – vaan olla ihmisenä läsnä ja rinnalla antaen turvaa ja kuulluksi sekä vakavasti otetuksi tulemisen kokemuksen.

Olen monesti kauhulla miettinyt mitä olisi tapahtunut, jos äitini olisi valinnut toisin ja hakenut minulle apua ”normaaleja väyliä pitkin”. Jos kaikki oireet minussa olisi pilkottu osiin erillisiksi yksiköiksi ilman sen kummempaa merkitystä ja tarkoitusta, ja lääkitty kuulumattomiin ulos auttamisen sijaan. Jos minun henkistä kapasiteettiani ei olisi otettu huomioon ja vahvistettu niin, että sen avulla ja siihen luottaen pystyin kohtaamaan kipeistäkin kipeimpiä tunteita, kauhistuttavaa pelkoa, suoranaista kauhua sekä musertavaa avuttomuutta ja häpeää hajoamatta, menemättä rikki, nousten katsomaan itseäni ja kaikkea myös kauempaa, itseni ulkopuolelta – luottaen, että kaikki se on mahdollista, sillä minua hoitaneet ihmiset olivat uskaltaneet myös tehdä niin. Tunnistaen yhä selkeämmin, että minussa on myös osa, joka ei ole vääristynyt elämän melskeessä, osa johon tämä maailma ihmisineen ja tapahtumineen ei voi kajota, ja jossa on se valo, selkeys, voima ja eheys, joita tarvitsen päästäkseni eteenpäin, vapaaksi. He eivät nojanneet pelkkiin teorioihin ja oppeihin, vaan todella olivat tehneet ja kokeneet itse saman läpimenon ja kohtaamisen – eivät pelkästään päällään ymmärtäen ja kaiken analysoiden ja puhuen, vaan TUNTEMALLA, KOKEMALLA ITSE.

Jos en olisi saanut vihata, raivota, pelätä, lamaantua, inhota, ahdistua, masentua ja surra vapaasti niin paljon ja kauan kuin oli tarpeen diagnosoimatta niitä miksikään muuksi kuin täysin luonnollisiksi reagointi tavoiksi ja tunteiksi kaiken koetun jälkeen, minulla olisi nyt todennäköisesti aika monta diagnoosia ja lääkitystä päällekkäin… Lääkitysten seurauksena oireeni olisivat kroonistuneet sairauksiksi ja kaiken lisäksi lääkkeisiin hyvin herkästi reagoivana minulla olisi paljon lisäoireita niistä johtuen, kun nyt paranin jokaisesta alussa mainitsemastani oireesta tämän kymmenen vuoden jakson aikana ilman minkäänlaista virallisen lääketieteen apua tai lääkitystä – myös astmasta, joka ei lääketieteen mukaan ole parannettavissa! Astma oirekuvineen peilasi täsmälleen sitä tilaa, jossa olin ollut – ei tilaa hengittää = olla olemassa omanlaisena omana itsenäni, vaan hengitykseni, olemassa oloni oli täydellisen kapeutunut muiden mukaan olemiseksi. Saman lailla mikä tahansa oire peilaa ihmisen sisäistä todellista tilaa, joka usein on tiedostamattoman puolella ja yrittää näin fyysisen ulottuvuuden kautta tulla näkyville.

Onnekseni minua ei astman toteamista lukuun ottamatta koskaan hoidettu sairaana potilaana, vaan epätasapainoon joutuneena ihmisenä avunantaja taholta. Niinpä en silloisista oireistani huolimatta myöskään koskaan ottanut itselleni  sairaan- ja potilaan identiteettiä, vaan tiesin olevani ”vain” epätasapainossa, jolloin minulla täytyi olla mahdollisuus myös takaisin tasapainoon. Minua autettiin vastuuseen oman hyvinvointini suhteen ja näkemään mistä on syvemmässä mielessä kyse, mitä itsessään on kohdattava, irti päästettävä ja vahvistettava. Ja jos jokin ei ollut muutettavissa, kohdattavissa jäljelle jäi mahdollisuus hyväksyä/suostua. Tapa ei todellakaan ole ollut helppo, sillä se vaatii aikaa, sisimpään kääntymistä, loputtomasti uskoa, rohkeutta, periksi antamattomuutta, todella vaikeiden tunnetilojen, pohjattoman yksinäisyyden ja pimennossa olon sietämistä sekä uusia ja uusia esiin nousevia kerroksia tiedostamattomaan painuneista sisällöistä.

Kuitenkin joku minussa on aina tiennyt, että se on ainoa tie todelliseen paranemiseen oireiden kanssa toimeen tulemisen sijaan ja Sielunsuunnitelmani mukaisesti olen saanut elää sitä perinpohjin omana kokemuksena todeksi sekä auttaa työni kautta myös muita omasta itsestään vastuulliseksi haluavia tekemään samoin.

Tähänastisen 48 vuotta kestäneen elämäni voisi hyvin karkeasti jakaa 10 vuoden jaksoihin.

Ensimmäiset 10 vuotta opettelin elämään tässä maailmassa yrittäen ymmärtää millainen täällä pitäisi olla tullakseen rakastetuksi, hyväksytyksi ja kuuluakseen joukkoon. Imin itseeni perheeni, sukuni ja ympäröivän maailman käsityksiä, tapoja, leimoja, uskomuksia, väittämiä ja mielipiteitä siitä millaisessa maailmassa elän, miten maailmassa eletään ja millainen minä olen. Muodostin käsitystäni saamistani katseista, kohtaamisista, rakkaudesta, hylkäämisistä, pettymyksistä, väärinymmärryksistä, yksinjäämisistä, sanoista ja asenteista. Minua muokkasi lähelläni vaikuttaneiden tapa olla ja elää, käsitellä ja kohdata asioita, hyväksyä tai olla hyväksymättä sekä nähdä tai olla näkemättä minussa olevia perusominaisuuksia.

Äärimmäisen herkkä vaistoisena minusta tuli jo elämäni ensi metreillä suorastaan ammattilainen aistimaan muiden toiveet ja tarpeet, ja mukauttamaan itseni niiden mukaiseksi, jotta varmistaisin itselleni kipeästi kaipaamani hyväksynnän ja rakkauden, joukkoon kuulumisen. Välttää itsessäni kaikkea sitä, joka sai läheisimmissäni aikaan reaktioita – tuhahduksia, tietynlaisia katseita, naurua, mykkäkoulua, pahaa mieltä, suuttumusta, ärtymystä, paheksuntaa tai pettymystä kun en halunnut tai osannut täyttää odotuksia, olla tarpeeksi tyytyväinen, helppo ja tarvitsematon, saman mielinen. Hintana oman itseni totaalinen kadottaminen muiden jatkeena olemiseen.

Oikeastaan oma minuuteni ei koskaan ehtinyt edes juurtua minuun – kasvaa ja kehittyä, sillä jo sikiöajasta lähtien koin suurta turvattomuutta äitini menettäessä aika ajoin yhteyden omaan voimaansa haasteidensa keskellä ja ”romahtaessaan”, joka tarkoitti totaalista yhteyden katkeamista myös minuun. En voinut koskaan luottaa siihen, että minulla on häviämätön yhteys, tuki ja turva täysin riippumatta siitä millainen olen. Hyvin läsnäoleva, syvä ja rakastava pitkäaikainenkin yhteys hävisi sekunnissa määrittelemättömäksi ajaksi, kun perheessä tapahtui jotakin, jota äiti ei pystynyt itsessään käsittelemään. Useinkaan se ei tarkoittanut kummempaa kuin erimielisenä olemista. Asiat eivät pysyneet asioina, vaan lähes kaikesta tuli äidille henkilökohtaista ja marttyyrius oli hänen keinonsa selviytyä. Niinpä opin jo vauvana muokkaamaan itseni sellaiseksi, etten ainakaan minä olisi romahdusten aiheuttaja ja tulisi sen takia hylätyksi.

Olin super taitava olemaan milloin mikäkin tapettikuvio, jonka tiesin sopivaksi kullekin, sopivaksi eri tilanteisiin, ja jopa ylpeä siitä. Osasin ennakoida ja ottaa huomioon lähes kaiken. Usein kuulinkin ihmettelyä ja ihailua siitä, miten voin olla niin mahdottoman suoraryhtinen kehollisesti, kuin balettitanssija… No… keho ilmentää asentoja myöten sisäistä tilaa, jossa olemme. Olin siis täydellisen kontrolloitu sisältä ja ulkoa yrittäen epätoivoisesti 24/7 varmistaa, etten ole mitään sellaista, jonka takia jään yksin, suljetuksi eristyksiin rakkaitteni yhteydestä puhumattomuuden tai paheksunnan kautta, jotka valtavassa herkkyydessäni koin murskaaviksi.

Noin kymmenestä kahteenkymmeneen vuotiaaksi aloin kapinoida kaikkea tapahtunutta vastaan tiedostamatta sen kummemmin mitä minussa tapahtuu. Sisälläni on aina palanut vahva oikeuden- ja totuudentunto sekä tahto, ja nyt kun riippuvuuteni lapsuuden perheeni jatkuvaan huolenpitoon iän puolesta alkoi pikkuhiljaa vähentyä, minussa kytenyt sisäinen kapina alkoi herätä eloon. Sisääni oli jo tässä vaiheessa kertynyt ihan valtava määrä turvattomuutta, tunnistamatonta vihaa, suoranaista raivoa, avuttomuutta ja häpeää itseni hylkäämisestä muiden miellyttämiseksi ja tuen puutteesta aitona itsenä olemiseen. Aloin repiä itseäni kaikin tavoin irti niistä rakenteista, joihin olin kadottanut itseni. Murrosikäisen keinoin… Pääasia oli vastustaa ja uskaltaa tehdä asiat omalla tavalla, uskaltaa rikkoa sovinnaisuuksia edes jonkinlaisessa mittakaavassa, vaikka se osin tarkoittikin ympäristön paheksuntaa, rangaistuksia ja lisää yksinäisyyttä. Edes jollain tavalla oli saatava olla Minä.

Tällainen vaihe ei ole tarpeen, ellei lasta ole tavalla tai toisella pakotettu olemaan jotain muuta kuin todellisuudessa on. Jos ei ole saanut riittävää tukea ja hyväksyntää olla ainutlaatuinen, erillinen ja erilainen oma itsensä. Toki toisen tyyppisen persoonan vastaava reaktio on lamaantua, masentua ja vajota voimattomuuteen. Sama matka on joka tapauksessa kuljettava reagointitavasta riippumatta päästäkseen takaisin omaksi itseksi ja oppiakseen ylipäänsä ymmärtämään mitä on olla Minä, kuka olen Minä.

Tunnistamaton viha, jolla ei ollut ollut mahdollisuutta tulla ulos oli kääntynyt sisäänpäin, itseäni kohtaan. Se ilmeni mm. tupakointina ja alkoholinkäyttönä, ylimielisyytenä ja vihana koko maailmaa kohtaan, räjähdys alttiutena. Olin kotona niin vähän kuin mahdollista ja kasvatin elinpiiriäni ulkomaailmaan. Samalla kokien syvää surua, sillä perheeni oli minulle kaikki kaikessa, enkä vielä tässä vaiheessa ymmärtänyt mistä oli kyse, mitä minulle oli tapahtunut. Jäsentymätön paha olo ja tarkoituksettomuus sisälläni olivat  niin pohjattomia, että usein pyörittelin mielessäni itsemurha ajatuksia vapautuakseni sisäisestä tuskastani.

Olin jo pienestä asti toivonut, että kasvaisin mahdollisimman nopeasti aikuiseksi, jotta pääsen lapsuuden riippuvuudesta toisiin, itsenäiseksi ihmiseksi. Lapsuus oli minulle kuin pakollinen välivaihe ennen tositoimiin pääsemistä. Koska Sieluni suunnitelma on jo lapsesta asti ollut minulle suht selkeä mm. ammatinvalinnan suhteen, aloin motivoitua paremmin tulevaisuuteen  ja vastuuseen hyvinvoinnistani 20 ikävuoden lähestyessä. Kun kaikki pakollinen kouluputkea myöten oli suoritettu, alkoi avautua valinnanmahdollisuuksia kohti sitä mitä halusin tehdä, mitä oli tarkoitus kokea.